Teksti: Ari Väntänen
Alkuvuodesta markkina-analyytikot havaitsivat, että maailmankuulu kitaranvalmistaja Gibson on ajautunut niin pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, että yhtiötä uhkaa konkurssi. Myös muiden alan yritysten suunnalta on kuulunut uutisia suurista veloista. Pinteeseen on päätynyt myös suuri kitaroiden jälleenmyyjä Guitar Center.
Kenenkään kohtaloa ei vielä ole kirkossa kuulutettu, mutta firmoissa eletään jännittäviä aikoja.
Hankaluudet johtuvat siitä, että kauppa ei enää käy entiseen malliin. Sähkökitaroiden myynti on laskenut merkittävästi. Vielä vähän aikaa sitten niitä myytiin vuosittain puolitoista miljoonaa, nyt enää miljoona tai alle, eikä ole syytä uskoa, että alamäki kääntyisi edes loivaksi nousuksi.
Tämä kehitys on saanut tuomiopäivän profeetat nousemaan saippualaatikoidensa päälle. Heille alan hankaluudet ovat guitarmageddonin merkki.
Mutta ei kitara silti ole kuollut. Sivellin ei kadonnut, kun muita maalaustekniikoita kehitettiin, se vain etsi uuden paikan paletista.
He huomauttavat, ettei nuorilla enää ole kitarasankareita eivätkä kakarat halua enää opetella soittamaan kitaraa vaan tehdä musiikkia elektronisilla laitteilla. He sanovat, että maailma on jo niin täynnä kitaroita, ettei uusia tarvitse enää tehdä. He julistavat kitaran kuolleeksi.
Kuolema on kiinnostava juttu. Se saa ihmiset pysähtymään, klikkaamaan, lukemaan ja kaipaamaan. Mutta mitä elottoman instrumentin kuolema tarkoittaa?
Lähinnä se tuntuu tarkoittavan mittakaavan muutosta. Sitä, että valtavaksi voittoa tuottavaksi bisnekseksi kasvanut ala kutistuu pienemmäksi.
Onko se lopunajan merkki? Riippuu, keneltä kysytään. Esimerkiksi Gene $immons varmastikin pitää stadionrockbändien harvenemista merkkinä rockmusiikin kuolemasta ja räppärin jättikonserttia vastaavasti osoituksena hip-hop-kulttuurin elinvoimasta.
Itse ajattelen, että kulttuuri-ilmiöiden ja instrumenttien elinvoima kumpuaa jostakin muualta kuin rahavirroista, valtavirtaistumisesta ja teollistumisesta. Kitara ei ole poikkeus siitä säännöstä, että se, mikä nousee ylös, putoaa alas. Putoamisen seuraukset ovat asia erikseen.
On selvää, että kitaran rooli on muuttunut. Kerran se oli sukupolvikapinan symboli, vastakulttuurivisioiden välittäjä ja palvonnan kohde. Myöhemmin, kun sen myynti oli huipussaan, se oli enää pelkkä lelu muiden joukossa, ja keskittymiskyvyttömimmänkin raggarin huoneessa pölyttyi paska lastulevysähkis, koska kaikilla muillakin oli.
Nuo ajat ovat ohi.
Mutta ei kitara silti ole kuollut. Sivellin ei kadonnut, kun muita maalaustekniikoita kehitettiin, se vain etsi uuden paikan paletista. Kitarasankareita on yhä, heidän ihailijansa vain ovat muusikoita itsekin.
Liukuhihnat syöttävät massatuotantona valmistettavia bulkkikitaroita harvenevaan tahtiin, mutta se on hyvä asia instrumentin arvokkuuden kannalta. Samaan aikaan käsityöläiset rakentavat pienemmissä pajoissa kauniita, laadukkaita ja ilmaisuvoimaisia soittimia.
Kitaralla voi olla vaikeaa ansaita elantoaan, mutta niinhän se on aina ennenkin ollut.
Kitara kuolee sitten, kun sillä ei enää voi pukea tunteita säveliksi. Sitä odotellessaan haaskalinnut saavat kaarrella vielä kauan.