Hahmottelin muutama vuosi sitten käsitteen bluetooth-kännit.
Kesä 2015 oli lämmin, tai ei välttämättä ollut, enkä tarkista asiaa, koska kuumana haluan sen muistaa. Istuin pienellä, hyvin epäsuositulla rannalla. Halusin uida ja lueskella rauhassa ilman, että joku paikallinen Nyyrikki-Ilmari kavereineen pilaa atmosfäärin jollain kesähittimeemuttelulla.
Silkka mahdottomuus tietysti, mutta aina sopii yrittää, ja sitten jälkikäteen voi valittaa siitä Soundi-lehdessä.
Roope Salminen & Koirien Madafakin darra soi yhdesti, kahdesti, kolmesti, neljästi, ehkä vielä viidesti, joka tuntui kuin olisi kuullut kappaleen sataviisikymmentä kertaa.
Rakastan kesää, nousuhumalaa ja bluetooth-kaiuttimia, mutta julkisessa tilassa ne ovat usein kammottava yhdistelmä. Leimallinen piirre 2010-luvulle on se, että teknologia on nivoutunut niin luontevaksi osaksi kehojamme ja olemistamme, että olemme lakanneet kiinnittämästä huomiota siihen, ovatko kaikki tilanteet sopivia esimerkiksi musiikin soittamiseen.
Julkisissa liikennevälineissä matkustaessa näkee joka kerta, kun joku kuuntelee musiikkia puhelimesta, padilta tai läppäriltä ilman kuulokkeita. Kaikki eivät välttämättä halua kuulla juuri sinun mielestäsi parasta biisiä. Dj:nä tiedän, miten mukavaa on kuratoida illan mittainen setti hyvää musiikkia. Erona siinä on vain se, että kun nämä ihmiset tulevat ravintolaan, he hyväksyvät, että joku muu valikoi biisit.
”Miten saada puistohipit kuriin? Tietysti vastaamalla samalla mitalla.”
Bluetooth-kaiuttimia harvoin käytetään selvin päin. Bluetooth-kännääjä on vakionäky kaikissa opiskelijatapahtumissa. Usein joku on viitsinyt rakentaa jopa jonkinlaisen kärryn ja kopan, johon kaiutin sijoitetaan ja sitten sitä vedetään ympäri kaupunkia kaikkien iloksi. Tämä bluetooth-kärry on ilmiön alhaisin muoto, täysin välinpitämätön vuvuzela, jolla on tarkoitus kerätä huomio itseensä ja levittää ”good feelings”, yleensä Scooterin muodossa.
Virallinen määritelmä voisi olla siis: bluetooth-känni on välinpitämätöntä, huomiohakuista musiikin soittamista julkisella paikalla humalassa kannettavan kaiuttimen avulla.
Bluetooth-kännistä pitäisi sakottaa siinä missä liputta matkustamisesta. Näin tuskin käy.
Siksi olen koostanut #bluetoothkännikesä2019-soittolistan, josta luettelen seuraavaksi muutaman sopivan valinnan kaikille teille, jotka haluavat myös tänä kesänä olla bluetooth-kännissä. Voitte kuunnella edes jotain hyvää.
Bon Iver. Ei harmita lainkaan, jos pistät soimaan Justin Vernonin tuoreen Hey, Ma -singlen. Myös muu Bonkka sopii mainosti, sillä americana-melankolia suitsii mukavasti nousuhumalaa. Ja sitten Bill Callahania, jonka tuotanto löytyy nykyään mukavasti Spotifysta.
Konono Nº1. Miten saada puistohipit kuriin? Tietysti vastaamalla samalla mitalla. Kaikenlaiset djemben paukuttelijat, nuorallakävelijät ja diabolon pyörittelijät jäävät Alppipuistossa kakkoseksi, kun laittaa bluetooth-kajarista täysillä afrikkalaista, kinshasankongolaista tykittelyä. Toki on vaarana, että puistohipit innostuvat entisestään ja lyöttäytyvät seuraasi esittelemään kaikenlaisia typeriä temppuja.
(Tässä kohtaa tekisi mieli terrorisoida listaa Valvomolla ja Mamballa, mutta riittänee että sanon sen käyneen mielessä).
Harry Styles. One Direction -äijän muutaman vuoden takainen ja suuren vuoren kokoinen balladi Sign Of The Times saa katkeransuloisesti muistamaan sen, kuinka lyhyen aikaa Suomen kesä kestää.
Rosalía. Jotta hommat ei lipsahda liian pateettiseksi, Rosalían nykyflamenco on täydellistä musiikkia tupakan polttamiseen selällään nurmikolla tai rantakalliolla.
Vampire Weekend. Laita yksi vuoden parhaista kappaleista eli Harmony Hall soimaan, kuvittele kesähäitä ja tulevaa appiukkoasi.
Mitä tahansa italodiscoa. Esimerkiksi Mr. Flagion Take A Chance, joka on niin tyylikästä tanssimusaa, ettei siitä voi tulla kenellekään paha mieli.
Kiitos jo etukäteen. En halua enää joutua lähtemään rannalta Madafakin darran vuoksi. Antoisaa bluetooth-kännikesää kaikille!
Arttu Seppänen
