Tommi Liimatan aikamatka: Viimeinen mahdollisuus tilata Soundi

Tässä 11-osaisessa juttusarjassa Tommi Liimatta tavaa 1970-luvun Soundeja ja tekee niiden pohjalta havaintoja musiikkimaailmasta.

Liimatan aikamatka 4/11: 

Viimeinen mahdollisuus tilata Soundi

”…vanhaan hintaan. Huom! Tarjous on voimassa 11.9.78 saakka!!!”

Hinnankorotukset ja ulkoasu-uudistukset suoritetaan lähekkäin, jotta ensimmäiset voitaisiin perustella jälkimmäisillä. Myös Soundin ilmiasuun on kajottu monet kerrat. Lehti aloitti mustavalkoisena, 24-sivuisena tabloidina. Se muistutti aikakauslehteä koska myytiin kahtia taitettuna, yhdellä puolen kansikuva.

On suorastaan sääntö, että uusi päätoimittaja suorittaa ensi töikseen graafisia uudistuksia. Kun Waldemar Wallenius astui sivariin TVH:n tiedottajaksi, häntä tuurannut Timo Kanerva vaihtoi Soundi-logon heti toisessa numerossaan (9/75). Uusi otsikko oli sarjakuvamainen, käsi piteli O:n sisällä kitarankaulaa. Kansi oli ensi kertaa nelivärinen (Ritchie Blackmore).

Walde palasi vuoden jälkeen päätoimittajaksi ja – tietysti – muutti heti logoa. «Tosi mahtava… SOUNDI», jossa O on ääniaukko ja sanan päältä menee kielet, oli käytössä 9/76 alkaen. Sitä seuraava numero oli ”entistä paksumpi ja värikkäämpi”. Sivuja oli entisten 28:n tai 32:n asemesta 40 ja neljää väriä oli käytetty muuallakin kuin kannessa ja keskellä. Lupaus ei ihan pitänyt: sivumäärä sahasi seuraavissa numeroissa välillä 24–48.

Numerossa 10/77 Kanerva astui uudelleen johtoon. Mitäs Timo teki? Vaihtoi logon. Vinovarjostettu SOUNDI, jossa tähti sinkosi pisaroita ja niistä kasvoi viritysnuppeja, oli sitten käytössä aina vuoden 1980 loppuun.

”Kestävintä on näkymätön uudistaminen, lakkaamaton kohentaminen”

Mutta samalla tapahtui lehden historian suurin mylläys. Sanomalehti muuttui niskataitteiseksi magazineksi. Sen koko oli 19,5 x 25,5 cm ja 68 tai 84 sivua. Luettavuus parani pysyvästi. Numerossa 12/77 oli ensi kertaa niskateksti ja sata sivua.

Seuraava satasivuinen numero ilmestyi lokakuussa ’78. Vuonna 1979 lähes jokainen numero ylsi tuohon mittaan, kunnes 11/79 oli 124-sivuisena kaikkien aikojen paksuin. Numeron välissä oli kahdeksan värisivua vähän paremmalla paperilla.

”Meidän on taas kerran pakko nostaa irtonumero- ja vuositilaushintoja… ainakin vähän, sillä muuten ei pysytä tasoissa kilpailussa kustannusten nousun kanssa” (8/78). Katsotaankin lopuksi, millainen oli Soundin hintakehitys 70-luvulla. Vertaamatta elintasoindeksiin ei pelkkä luettelo kerro markan ostovoimasta tarpeeksi, mutta sen se kertoo että lehtiuudistusta ei tehdä ilman kustannuksia.

Soundi 1/75:n irtonumerohinta oli 2,50 markkaa. 5/75 maksoi täydet kolme markkaa ja lehden kansikorkeus nousi 29:stä 32 senttimetriin. Uudella logolla varustettu 9/76, aseista kieltäytyneen Walleniuksen paluunumero, maksoi 3,90 markkaa. Kuudenkymmenen pennin korotus koettiin 10/77:ssä kun Kanerva hylkäsi tabloidimuodon. Seuraavat nostot olivat 90 penniä (9/78), 50 penniä (7/79) ja 1,30 markkaa (12/80), jolloin irtonumerohinta oli 7,20 markkaa.

Mielikuva siitä, mikä on kallista, vaihtelee asiakkaittain. Kauppatavara on sopivan hintainen jos ostoarvolla on käsitettävä suhde käyttöarvoon.

Kestävintä on näkymätön uudistaminen, lakkaamaton kohentaminen. Siitä ei lyödä rumpua mutta se lujittaa nimeä.

Teksti: Tommi Liimatta