Taiteilijoista puhuttaessa on tavallista sanoa, että joku on tai ei ole löytänyt omaa ääntään. Ambienssin ja särmikkyyden liiton terävöittänyt Amon Tobin jos kuka on löytänyt äänensä, ja Splinter Cell -soundtrack Chaos Theory (2005) sekä The Foley Room todistavat, että vaikka musiikin funktiot ja äänen alkuperä vaihtelevat, Tobin on toistaiseksi tuottanut poikkeuksetta alkuperäisille pyrkimyksilleen uskollista musiikkia.
Levyn mukana tuleva dvd valottaa levyn syntyä: Tobin etsi määrätietoisesti uusia, hyödyntämättömiä äänenlähteitä – muun muassa eläimiä, koneita, joilla on ”luonnostaan rytmisiä ominaisuuksia”, ja ajoneuvoja, joiden ääntä hän pyrki käsittelemään ”samalla tavalla kuin levyiltä samplattua ääntä”. Kunnianhimoisen prosessin varjoon jää Tobinin levytysuraa leimaava äärimmäinen johdonmukaisuus. Mielenkiinto kohdistuu yksittäisten äänten erityisyyteen ja vaihteleviin tapoihin äänittää niitä, mutta äänen purkautumisen yllätyksellisyys tukahtuu yrityksiin pilkkoa ja järjestää se musiikiksi, joka on kaikkea muuta kuin ylihistoriallista.
Ilman toisen käden samplejen tarjoamaa kontekstuaalisuutta The Foley Room näyttäytyy ennen kaikkea tekniikan demonstraationa. Metodi ei saa arvoistaan vastinetta musiikista, joka heijastaisi kehitystä. Kuten Tobin toteaa: ”It’s just a curiosity really.”
