Juuri ennen kuin korona laittoi matkailun jäihin, kävin Reykjavikin levykaupat läpi tarkoituksenani ostaa mahdollisimman paljon islantilaista black metalia. Vaikka maa on täynnä mahtavaa uutta bläkkistä Svartidauðista Andavaldiin, oli yhden kaupan myyjä sitä mieltä, että Sólstafirin debyytti Í Blóði og Andakin (2002) ehdottomasti ansaitsisi paikan ostoskorista.
Jo vuonna 1999 äänitetyllä levyllä on vahvasti hardcore-vaikutteitakin, mutta se on tosiaan islantilaista black metalia ajoilta, jolloin kansallisesta skenestä ei vielä juuri voinut puhua. Jos Sólstafir on nykyään islantilaisten ylpeydenaihe, kesti sillä vuosituhannen vaihteessa kolme vuotta saada debyyttinsä ulos.
Black metal on jäänyt taakse, mutta peräänantamattomuus ei. Masterpiece of Bitternessistä (2005) lähtien Sólstafirin on onnistunut luoda täysin oma soundi, joka lokeroituu johonkin post-rockin ja post-metalin akselille. Bändin melodiat ovat niin uniikkeja, että vaikka Endless Twilight of Codependent Lovella soppaan sekoitetaan post-rockia, popia, elokuvamusiikkia ja smashingpumpkinsmaista ysäri-alternativeakin, on jokainen biisi jo ensitahdeiltaan tunnistettavissa Sólstafiriksi. Kahdenkymmenen vuoden takaiset bläkkisjuuretkin pilkottavat pitkästä aikaa monipuolisen uuden levyn Dionysus-biisillä.
Black metal on jäänyt taakse, mutta peräänantamattomuus ei.
Sólstafir laulaa enimmäkseen äidinkielellään. Endless Twilight of Codependent Lovella on mukana yksi englanninkielinen biisi, Her Fall from Grace. Ehkä Addi Tryggvason on halunnut suuremman yleisön ymmärtävän biisin mielisairaudesta kertovan koskettavan surumielisen tekstin, mutta raita rikkoo kuitenkin vähän levyn kokonaisuutta.
On ylipäänsä aikamoinen saavutus, että Sólstafirin on edes onnistunut luoda kansainvälisesti menestyksekästä uraa laulamalla kielellä, jota puhuu alle 400 000 ihmistä. Mutta jos islantilaiset ovat ylpeitä Sólstafirista, on bändikin selvästi ylpeä maastaan ja kulttuuristaan. Óttan (2014) kannen kuuluisan Ragnar Axelsson -valokuvan tavoin Endless Twilight of Codependent Lovenkin kanteen on päätynyt kansallisesti merkittävää islantilaista taidetta, tällä kertaa Johann Baptist Zweckerin vuoden 1864 maalaus The Lady of the Mountain, jonka naishahmo symbolisoi Islantia.
Liekö ikää karttunut vai onko syypäänä se, että koko bändi on ollut jo vuodesta 2013 selvin päin, mutta islantilaisten ote on yhä melodisempi ja selkeämpi.
Dionysusin bläkkiksestä ja Alda Syndannan aggressiivisesta Billy Corgan -kitaroinnista huolimatta Endless Twilight muistuttaa vahvasti vähemmän metallisia ja hidastempoisempia edeltäjiään Berdreyminnia (2017) ja Óttaa (2014). Liekö ikää karttunut vai onko syypäänä se, että koko bändi on ollut jo vuodesta 2013 selvin päin, mutta islantilaisten ote on yhä melodisempi ja selkeämpi.
Monipuolisuus on sekä uuden levyn vahvuus että sen heikkous. Vaikka ennakkoluuloton kokeilunhalu on johtanut bändin parhaisiin lukeutuviin hetkiin (esimerkiksi loppuaan kohti intensiteettiään kasvattava Or), tekee se myös lopulta vähän epäyhtenäisen vaikutelman, varsinkin vertailussa mainiosti kokonaisuutena toimineeseen edeltäjäänsä Berdreyminniin.
