Korkkasin Sólstafirin vasta viime keväänä bändin vieraillessa Tampereella. Muutuin faniksi kerrasta. Mahtava keikka, upea asenne (jätkät seurustelivat yleisön kanssa rennosti keikan jälkeen) ja huikeaa musiikkia, joka hiljensi jengin kuuntelemaan kuin hypnoosissa.
Islantilaisilla ei ole kiire mihinkään. Ótta on vasta viides pitkäsoitto jo 1994 aloittaneelta yhtyeeltä. Omalla versiollaan blackmetallista aloittanut bändi löysi nykyisen tyylinsä edellisellä albumillaan (Svartir Sandar, 2011) ja paahtaa nyt pelottomasti valitsemallaan tiellä. Juurten vaikutus toki kuuluu yhä, mutta kyllä tämä on ehtaa rock’n’rollia, vaikkakin kaukana sen valtavirroista. Äärimmäisen tunnelmapainotteisesti maalailevaa menoa voisi kai sanoa postrockiksikin, paitsi että kvartetin takkuinen pitkälettisyys heijastuu uljaasti ulvovassa kahden kitaran soundissa enemmän Hawkwindiin ja MC5:een kuin Mogwaihin ja vastaaviin nörtteihin viittaavana rosona. Ovelasti minimalistinen visio on ehdottomasti oma ja islanniksi laulettuna suorassa yhteydessä bändin viikinkiperimään.
Philip Glass diggaisi varmasti lähelle napakymppiä osuvaa Óttaa, jos sitä kuulisi. Sävellyksellinen ajattelu on sillä tapaa edistyksellistä ja meditatiivista hurjuudestaan huolimatta. Kahdeksan pitkää kappaletta peilaavat viikinkien kolmen tunnin jaksoille perustuvaa vuorokautta. Maneerittomasti laulava kitaristi Aðalbjörn Tryggvason on tuottanut kokonaisvaltaisen teoksen harkitun luomusti, mikä erottaa soinnin kilpailijoiden prosessoidummasta soundista. Harvoin maanläheisyys ja kosmisuus soivat näin saumattomassa liitossa. Älkää missatko!
