30 vuoden olemassaolonsa aikana Sólstafirista on kasvanut hiljalleen islantilaisten luonnonvoimien ja inhimillisyyden rujonkaunis ilmentymä. Tälle musiikille ei ole enää olemassa muuta genreä kuin Sólstafir.
Tietysti tämä kaikki koostuu yhä äärimetallista ja postrockista, mutta albumi albumilta Sólstafir on tuonut mukaan omaa sieluaan yhä avarammin. Svartir Sandar -albumilla (2011) laulukieleksi vaihtui islanti, Ótta (2013) toi mukanaan jousia ja pianoja ja Berdreyminn (2017) keskittyi viipyilevämpään, kansiaan myöten maalaukselliseen ilmaisuun.
Hin helga kvöl rakentaa 48-minuuttisessa mitassaan Sólstafirin vangitsevimpia albumikaaria, jossa jokaisella tunnelmalla ja sävyllä on paikkansa. Hitaasti polveilevaa sävellystä voi seurata silkkaa riffimetallia tai joukossa voi olla kaiken aiemmin mainitun ohella vaikka lapsikuoroa, ja jotenkin kaikki vain kuulostaa täysin Sólstafirilta.
Harvoin islantilaisuuden kaikkia puolia on vangittu yksiin kansiin kuin Hin helga kvölillä. Sólstafir osoittaa kappaleilla Hun andar, Sálumessa ja lähes 7-minuuttisella saksofonisoololla levyn päättävällä Kuml-eepoksella olevansa runollisen henkisesti yhtä maansa armottomien luonnonvoimien kanssa, mutta yhtä lailla levyn nimikkokappale, Blakkrakki ja Nú mun ljósið deyja tuovat esille myös kieroutuneen islantilaisen virneen.
Sólstafir on vapaa kaikesta. Se ilmentää omaa itseään omalla kielellään. Hin helga kvöl on yhtä ennalta-arvaamaton ja katkeransuloinen kuin Islanti ja islantilaiset.
