Kompromissittomia yhtyeitä ei ole pakko ihailla. Jos bändi avaa levynsä 20-minuuttisella kappaleella, jonka keskellä jauhetaan yhtä mittaa lähes 14 minuuttia samaa riffiä, ei oikeasti voi tietää onko kyseessä äärettömän hyvä tyylitaju vai sen ääretön puute. Sólstafir ei päästä kuuntelijoitaan helpolla, ja äkkinäisimmät tuomitsijat tuskin löytävät vastausta kysymykseen lainkaan.
Musiikillisesti Sólstafirille on hankala löytää selkeitä vertailukohtia. Musiikillisen ideansa puolesta läheltä kuitenkin liippaavat maalailevammat, black metalliin vain juuriensa puolesta kytkeytyvät nimet, kuten Primordial tai jo edesmennyt In The Woods (samaan pisteeseen päästään yllättäen myös täysin toisesta suunnasta ”Neurosiksen koulukunnan” kautta). Ja koska islantilaisryhmä tuntuu asettuvan tyylitajunsakin puolesta samaan kastiin, lienee tässä vaiheessa selvää keille Masterpiece Of Bitterness -albumi on suunnattu. Sitä ei laiteta cd-soittimeen ja naputella hermostuneesti pöytää tarttuvien kertosäkeiden toivossa.
Nuotit kuulee jokainen, mutta Sólstafirissa ilmenee vahvasti myös se musiikillisesta suorituksesta itsestään irrallinen selittämätön ”tunne”, jonka läsnäolon joko aistii tai ei.
