Islantilaisissa artisteissa on jotain perin outoa. Se on sinänsä ymmärrettävää, onhan kyseinen kansakunta elänyt koko historiansa ajan suhteellisen erityksissä jään ja tulivuorien keskellä. Vähemmästäkin voi menettää järkensä pysyvästi. Islantilaisten luova hulluus tuntuu olevan omaa luokkaansa, ja omaa luokkaansa vielä islantilaistenkin joukossa on Sólstafir.
Sólstafirin edellinen levy Köld (2009) oli hitaasti hahmottuva kokonaisuus – ja jopa siihen verrattuna Svartir sandar tuntuu täysin hahmottomalta. Haasteen tasoa nostaa myös se, että Svartir sandar on tuplalevy. Otti toistakymmentä kuuntelukertaa, ennen kuin aloin saada siitä kunnolla otetta, ja siitä huolimatta sitä on oikeastaan mahdoton analysoida tieteellisen tarkasti.
Sólstafirin hienous ja vaikeus piilevät siinä, että sitä ei todellakaan voi verrata mihinkään muuhun yhtyeeseen. Ja vaikka sen musiikki onkin ratkaisevilta osiltaan rakentunut blackmetalin ja postrockin varaan, se ei silti edusta tyylisuunnista kumpaakaan. Sólstafiria ei yksinkertaisesti tunnu kiinnostavan, kuinka jonkun toisen mielestä musiikkia pitäisi säveltää, ja sen takia Svartir sandar onkin näennäisesti täynnä erilaisia tyylirikkoja. Mikä se tyyli sitten on jota rikotaan, jotain omituista rock-musiikkia kaiketi.
On vaikea sanoa, onko Svartir sandar välttämättä paras tänä vuonna julkaistu levy, mutta ainakin se on ylivoimaisesti mielenkiintoisin. Siihen on helppo uppoutua pidemmäksikin aikaa, ja kun sen tematiikkaan pääsee sisälle, sieltä on vaikea päästä pois.
