Nykyisen tietämyksen mukaan taide on syntynyt nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten myöhäispaleoliittisen kauden alkupuolella nykyihmisen muutettua Euroopan lokoisiin luoliin omia kämmeniään ja häränkaltaisia lihaisia petoja ikuistamaan. Samaiset ihmiset – ja kenties jo heidän edeltäjänsä – ovat tanssineet ja soittaneet, lyöneet rytmiä ontoilla puukepeillään ja hurmioituneet kuulemastaan. Toisaalta nykyään taiteen tutkimuksessa nähdään, että taiteesta voidaan puhua vasta, kun sen tekemiseen liittyy havaitsemista, tunnetta, ajattelua ja muita älyä vaativia toimenpiteitä. Taide on merkitysten luomista, ei merkityksetöntä tekemistä.
Vuonna 2018 melkoinen osa popmusiikin tekijöistä näyttää seuraavan ennemminkin El Castillon luolaan jälkensä jättänyttä esihistoriallisia serkkuaan kuin Aalto-yliopiston rauhoittavien muotojen sisuksissa työskentelevää tohtoria. Vai onko joku muka välttynyt väitteeltä, jonka mukaan teoksen arvo määräytyy sen saaman julkisuuden tai faneissa aiheutuneen reaktion mukaan – eikä esimerkiksi sen, kuinka syvän ja pitkäkestoisen tunteen teos saa aikaan, tai kuinka palkitsevaa sen ratkaiseminen on?
Levyllä bändi ei tyydy vain tykittämään. Daughter on täytetty lauluilla, joilla on väliä.
Helsinkiläisen The Holyn pitkään odotettu debyyttialbumi Daughter on vaarallinen levy, sekä kuuntelijalle että bändille. Kuuntelijalle sen muotokieli saattaa toimia muurina eikä porttina, jolloin albumi jää vain kokoelmaksi eteenpäin jyrääviä rumpukomppeja, päättäväisiä kitarariffejä ja tunteellisia melodioita. The Holylle albumi on vaarallinen, koska kärsimättömien kuuntelijoiden mielissä se voi herättää halun julistaa yhtye jälleen yhdeksi ylihypetetyksi tapaukseksi.
Daughterille kannattaa antaa aikaa, sillä – ja nyt ei kannata uskoa mitään muuta – The Holy on taivaallisen hyvä bändi, niin livenä kuin levylläkin. Bändin keikoilla vierailleet ovat alusta saakka saaneet todistaa valmista yhtyettä, joka heittäytyy soittamansa musiikin sisään hillittömällä kiihkolla, kahden rumpalin ja poikkeuksellisen taitavan laulajan voimin, välittämättä biisien kestoista tai pophittien kaavoista. Livenä The Holyn on voinut kokea primitiivisesti – kuin osana luolamaalauksiin ikuistettujen esiihmisten jatkumoa.
Kun pianon ja pulssina sykkivän basson voimin etenevä Letter soi rauhallisesti albumin viimeisenä, kyyneleitä saattaa pyyhkiä omista silmistään.
Levyllä bändi ei tyydy vain tykittämään. Daughter on täytetty lauluilla, joilla on väliä. Se kertoo rakkaudesta ja rakkauden kaipuusta, ahdistuksesta ja selviämisestäkin. Kun Eetu Henrik Iivari laulaa albumin seitsenminuuttisen keskuskappaleen 20xx Tomorrow’n koskettavimmat säkeet: ”This place is ever-changing, but I feel always the same / Where do you want me to stand when you open fire?”, kyyneleet voi kuulla hänen äänessään.
Ja kun pianon ja pulssina sykkivän basson voimin etenevä Letter soi rauhallisesti albumin viimeisenä, kyyneleitä saattaa pyyhkiä omista silmistään. Horjuvasti soitettu, ihastuttavan keskeneräinen särökitarasoolo kuljettaa ajatukset alkuun. Mitä on taide? Ja miksi sen avaamisen eteen tulisi ponnistella? Yksi vastaus on kuultu joitakin sekunteja aikaisemmin, Eetun laulaessa ilmeisesti jollekulle tietylle ihmiselle, mutta samalla kaikille:
”I’ll write you a song / And I’ll sing it under water / But it’s going to be a sad one / It won’t give you any peace.”
