The Holy nousi musiikkiväen huulille debyyttillään Daughter (2018), jonka jälkeen bändi on soittanut myös kansainväliselle yleisölle. Uutta Ländmark-albumia on nyt odoteltu neljä vuotta, mutta musiikillisesti kuulostaa siltä, että kovin paljoa ei ole muuttunut.
Bändin Coldplayn suuntaan vähän väliä kumartava, brittirock-vivahteinen ja post-rockin katkuinen tyyli tuntuu uudella albumilla kuin hedelmästä itsestään puristetulta mehulta, mutta ei kuitenkaan kovin tuoreelta. Pihlajassa sekaan heitetään kosmista rautalankaa, ja päätösraita Savages junnaa circlemäisen hypnoottisesti kasvaen euforiseen finaaliinsa.
Albumi tuntuu paikoin valitettavan tunkkaiselta. Laulumelodiat kantavat hyvin ja kansainvälinen indie-estetiikka on hyvin hallussa, mutta levylle ei ole saatu taltioitua sitä tiettyä energiaa, mitä hengenheimolaiset kuten Editors parhaimmillaan ovat saaneet, tai sitä tunteiden kirjoa, mihin esimerkiksi The National yltää. Levyltä on vaikeaa löytää kokonaisuutta kannattelevaa voimaa, joka saisi yksittäiset toimivat elementit kuulostamaan tuoreilta, kiinnostavilta ja The Holylle omalta.
