Nothing But Thievesin neloslevyn teema tuo mieleen 1980-lukulaisen tieteissarjan. Pariskunta saapuu menestyksen turvottamaan kaupunkiin, kohtaa sen synnit ja kadottaa keskinäisen yhteytensä dystopian uumeniin. Lopulta jäljellä ovat vain hotellihuone, epätoivoinen intohimo ja televisioruutu: kupla jonka puhkaisemalla voisi tuhota koko Dead Club Cityn.
Näistä näkymistä kumpuaa musiikkikin. Yhtye on puleerannut sointiaan niin huolellisesti, että laulujen pintaa voisi käyttää rappion heijastavana peilinä. Kertosäkeet kohoavat kohtalonomaisina kuin öiset pilvenpiirtäjät, ja jokaista ääntä verhoaa neonkiiltoinen synteettisyys. Sävelkaarissa ja Conor Masonin lauluakrobatiassa on tuttua intensiivisyyttä, mutta varhaisten levyjen riffittely on silennyt taustaväreilyksi. Dead Club City huipentaakin kehityskulun, jonka myötä Nothing But Thieves on yhtä paljon velkaa The Weekndille kuin Muselle.
Konseptista välittyy määrätietoisuus. Yhdessä johdonmukaisen estetiikan kanssa se kantaa silloinkin kun dramatiikka lyö yli. Järin syvälle maailmaansa levy ei kuitenkaan saattele. Etenkin loitompaa – mutta liian usein myös tarinan sisältä – tarkasteltuna Dead Club City pelkistyy kokoelmaksi vaihtelevanlaatuista retrofuturismia, jota muutama autuas pop-sävellys pitää pinnalla.
