Monsterikoplan paluu ”tavallisten” albumien pariin täysin kajahtaneen ja hämmästyttävän upean seitsemän levyn Lordiversityn (2021) jälkeen on ollut toimiva mutta jokseenkin yllätyksetön.
Se mikä onnistui innostamaan Lordiversityllä kasuaalimpaakin kuuntelijaa – disko-Lordi esimerkiksi – on jäänyt sittemmin vähemmälle. Bändi tekee peruslaadukasta perusjälkeä, hyvässä ja pahassa, tällä kertaa kasarikrääsän ja -tv-tuotantojen innoittamana.
Levyä rytmittävät autenttisen kuuloiset klipit Lordi-maailman tv-toimintasankarisarjoista. Hauskat välipätkät eivät häiritse useammankaan kuuntelun jälkeen, mikä on aika harvinaista. Biisimateriaalin ja tuotantoestetiikan osalta pysytään tiukasti samalla aikakaudella, syvällä kultaisella 1980-luvulla. Vaikka juustoiset kiipparit raikaavat ja kertsit ovat isoja, bändin jäntevästi potkiva ote luo tarpeellisen yhteyden nykypäivään.
Kappalevalikoimassa on hyvä meininki ja tarttuvuuttakin yllin kyllin. Taiten laaditut biisit kumartavat syvään klassikkojen suuntaan, mutta pysyvät etäällä suorista pastisseista. Levy ei riemastuta samaan tapaan kuin edeltäjänsä, mutta on oikein oiva kasarihevipläjäys.
