Lordin kolmas pitkäsoitto toimitetaan minulle valkoisessa pehmokuoressa, jonka sisältä löytyy läpinäkyvään muovitaskuun lykätty poltettu cd kappaletietoineen. Valkoisen levyn etikettipuolelle on kirjoitettu punaisella tussilla ”Lordi, The Arockalypse”. Lehdistötiedote on printattu mustalla musteella valkoiselle paperille. Lordin kaltaisen visuaalisuuteen panostavan orkesterin tapauksessa kyse on jokseenkin samasta kuin lukisi pornolehteä ilman valokuvia riettaista henkilöistä arveluttavissa asennoissa.
Onko tämä olennaista levyarviossa? Ehkä ei, mutta kun Lordin ensimmäisen albumin yhteydessä julkaistiin sarjakuvalehti ja kakkosen kylkiäisenä tarjoiltiin dvd, olisin odottanut keskittyväni levyn antiin hieman räiskyvämmän paketin värittämänä. Mutta kenties Lordi ja sen levy-yhtiö haluavat antaa musiikin puhua puolestaan imagon sijasta? Siispä pureudumme musiikkiin.
The Arockalypse on taattua Lordia eli kasarivoittoista hard rockia. Säkeistöt rokkaavat suoraviivaisesti ja tarttuvat kertosäkeet on tehty suurten yleisömassojen laulettaviksi. Lordin ensimmäinen ongelma on, että tämä on jo kuultu. Toinen on se, että tämä on jo nähty. Kolmanneksi, itse Lordi – eli solisti Tomi Putaansuu – ei ole kaksinen ja persoonallinen laulaja.
Kuitenkin Lordin suurin ongelma on, että uutta Would You Love A Monster-mania ei tältäkään levyltä löydy. They Only Come Out At Night on ilmeisin hitti, mutta osa kunniasta lankeaa siinä vierailevan Accept-legenda Udo Dirkschneiderin tunnistettavalle ärinälle.
The Arockalypse on ammattitaidolla toteutettu kokonaisuus, mutta kaavamaiset kappaleet, ennalta-arvattavat sovitusratkaisut ja puleerattu toteutus saavat kokonaisuuden kuulostamaan sieluttomalta. Mutta kuuluuko hirviöillä ollakaan sielua?
