Olen enemmän tai vähemmän fanittanut The Curea lähes 30 vuotta. Tuona aikana bändin kitsas julkaisupolitiikka suhteessa eri elämänvaiheissani korostuneisiin prioriteetteihin on aiheuttanut sen, että ainoastaan kerran aiemmin olen odottanut bändiltä uutta studioalbumia yhtä innokkaasti kuin nyt, muun muassa kahden hienon singlelohkaisun annettua aihetta moiseen. Se ensimmäinen tapaus oli ylipitkä Bloodflowers (2000), jolta parikymppinen minä ei aluksi moitteen sijaa löytänyt. Itsehillintää tarvitaan, kun Songs Of A Lost Worldiin ensi kertaa tutustuu ja yhtäkkiä se onkin loppu kuin yhdessä hurmoksellisen intensiivisessä hujauksessa.
Ensisingle Alone avaa levyn Disintegration-albumin (1989) kaltaisesti velloen. Soundi on raskaampi kuin edellä mainitulla, mutta äänikuva ei mikään kerroksittainen möhkäle. Jos Pornographyn (1982), Disintegrationin ja Bloodflowersin haluaa edelleen mieltää löyhäksi trilogiaksi, Songs Of A Lost World viittaa näistä teoksista jokaiseen olematta kuitenkaan kombinaatiomainen, keinotekoinen jatke bändin ehkä rakastetuimmalle tuotannolle.
Alonen jälkeen kuultava And Nothing Is Forever tekee eron Bloodflowersiin siinä mielessä, että kun edellisellä relevantilla The Cure -levyllä paras biisi (Out Of This World) täräytettiin heti kärkeen, uutukaisen kakkoskappale pystyy pistämään vielä edeltäjäänsä paremmaksi. Roger O’Donnellin hyväilevät kosketinmelodiat ja Reeves Gabrelsin väkevä kitarointi kruunaavat Robert Smithin erinomaisen sävellyksen, jonka hän ikinuorella äänellään koskettavasti päättää: ”Promise you’ll be with me in the end”.
Smith vastaa tällä kertaa kaikesta albumin materiaalista. Biiseissä kuuluu kuitenkin kaikuja Gabrelsin livevariaatioista, eikä niitä varten ole varmasti kovin tarkkaan opastettu, mihin kohtiin sormet otelaudalla asetellaan. Albumiraidoilla Warsong (kyllä, aika lailla Disintegrationin Lovesongin vastakohta) ja Drone: Nodrone asia käy ehkä selkeimmin ilmi. Ne edustavat modernisti rockahtavampaa 1990-luvun The Curea: kitaristihan oli mukana jo Wrong Number -singlellä (1997). Kiertueelta on tarttunut mukaan myös Simon Gallupin alataajuuksia hallitseva, isojen areenojen tymäkkä bassosoundi.
Maailma on erilainen paikka kuin vuonna 2008, kun The Cure julkaisi edellisen studiolevynsä 4:13 Dream. Smith käsittelee asiaa albumin teksteissä, kuten pornographymaisella päätösraidalla Endsong: ”I’m outside in the dark / Wondering how I got so old (…) Nothing left of all I loved (…) I don’t belong”. Jos entistä suuremman ulkopuolisuuden tunteen, maailmantolan ja nykyajan kommervenkkien kanssa diilaamisen päälle joutuu luopumaan aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämistään asioista, emotionaalinen taakka voi kasvaa levyltä aistittavan musertavaksi. Vaikka olen itsekin aina sanonut The Curen kolahtavan parhaiten nuoreen mieleen, nämä menneen maailman laulut lohduttavat varmasti vanhempaa ikäpolvea.
Ja tiedoksi ihan kaikenikäisille synkisteleville romantikoille: The Cure on kypsytellyt parhaan levynsä sitten Disintegrationin.