THE CURE: 17 Seconds

The Curella ja New Orderilla on paljon yhteistä. Kumpikin julkaisi olennaiset levynsä 1980-luvulla ja molemmat ovat merkittäviä vaikuttajia esimerkiksi Interpolin ja The Killersin kaltaisten uusien nimien ilmaisussa.

The Curen huonosti meikkaava johtaja Robert Smith pitää ensimmäisenä varsinaisena The Cure -levynä 17 Secondsia (1980), joka onkin veistetty aivan eri puusta kuin vuotta aiemmin ilmestynyt sirpaleinen Three Imaginary Boys -debyytti. Salaperäisestä 17 Secondsista alkoi kiinteä kolmen albumin sarja, joka nyt julkaistaan kahden levyn deluxe-painoksina. Seuraava setti on vuorossa syksyllä.

17 Seconds -albumi etenee kuin unessa. Levyä äänitettäessä Robert Smithin musiikilliseen dieettiin kuuluivat muun muassa Nick Draken Five Leaves Left, Van Morrisonin Astral Weeks ja David Bowien Low. Niiden kaikkien vaikutuksen voi halutessaan kuulla albumin ambientissa huminassa, kaiutetuissa kitarasoundeissa sekä suunnattoman kauniissa klaustrofobiassa. Eleettömältä mestariteokselta on jäänyt elämään etenkin lavalla loputtomiin venyvä A Forest.

Vuotta myöhemmin ilmestynyt Faith on kaikessa masentuneisuudessaan ihailtavan yhtenäinen teos, mutta kappalemateriaaliltaan vähäinen. Parasta levyssä ovat jylhä nimibiisi ja jännittävästi kihisevä soundi. Ehtymättömän 17 Secondsin ja nihilismin multihuipentumana pauhaavan, huumeista ja uupumuksesta sekaisin äänitetyn Pornographyn (1982) puristuksessa Faith vaikuttaa välipalalta. Kuten Manic Street Preachersin The Holy Bible ja Nirvanan In Utero, on Pornography tekijänsä mielentilan määrittäjänä mestarillinen, mutta kevyeen kuunteluun käymätön levy.

Kaksi vuotta sitten Robert Smithiä haastatellessani hän haukkui The Cure -albumien ensimmäisen polven cd-versiot kuuntelukelvottomiksi. Parasta näissä uusissa painoksissa onkin levyjen digitaalisesti remasteroitu soundi. Nyt 17 Seconds soi avarana kuin tähtitaivas ja Pornography jylisee kuin vääjäämättä lähestyvä maailmanloppu. Eikä edes Faith kuulosta suttuiselta ja harmaalta, vaan syvältä ja harmaalta.

Mukana seuraavat bonuslevyt on täytetty Robert Smithin arkistoistaan kaivamilla demoilla, harvinaisuuksilla ja live-näytteillä. Kansivihkojen sisällössä ei ole moitteen sija ja fanaatikkojen iloksi Carnage Visors -ääniraitakin on liitetty Faith-albumin jatkeeksi. Silti olisi kohteliasta saattaa saataville myös levyjen keskihintaiset perusversiot niille, jotka haluavat vain alkuperäisen albumin. Eiköhän tämä julkaisusarja kuitenkin tarkoita sitä, että vanhoista cd-versioista ei oteta uusia painoksia.