THE CURE: Join The Dots: B-sides And Rarities 1978-2001

Robert Smithin perustama The Cure ei koskaan saavuttanut varsinaista megasuosiota, mutta yhtyeen merkitys on silti ollut kiistaton sekä visuaalisesti että musiikillisesti.

Smithin hillittömäksi afroksi tupeerattu tukka, valkoiseksi kalkittu naama ja huoleton meikkaustyyli, jossa huulipuna levisi suttuisesti ympäri kasvoja, tulivat tutuksi muillekin kuin orkesterin innokkaimmille faneille. Esikuvansa kaltaisia nuoria nimittäin kömpi esiin jostain loukoista laumoittain kaikille rokkifestivaaleille läpi 80-luvun, vaikka heitä ei koskaan arkisin näkynytkään missään.

The Curen musiikki on vaikuttanut jopa orkestereihin, joiden jäsenet räpistelivät kapaloissa, kun Smith kumppaneineen nauhoitti ensimmäisiä levyjään. The Strokesia, The Rapturea tai Hot Hot Heatia ei tarvitse kuunnella kovinkaan tarkasti huomatakseen, mistä suunnasta yhtyeet ovat imeneet osan vaikutteistaan.

Neljän cd:n kokoelma Join The Dots paketoi yhden kronologisen näkemyksen The Curesta ja palauttaa samalla mieleen ajan, jota ei enää ole. 80-luvullahan elettiin viimeisiä aikoja ennen rockin mittayksiköksi julistetun vinyylisinglen hautajaisia. The Curen mittavasta arkistosta kokoelman laulut valinnut Smith muisteleekin haikeasti liitekirjasen esipuheessa nuoruuttaan, jolloin hänellä oli tapana singlen ostettuaan kuunnella ensimmäiseksi kääntöpuolen kappale.

Join The Dots -kokonaisuus korostaa sitä, ettei Robert Smith suhtautunut The Curen singlelevyjen kääntöpuoliinkaan väheksyen. Niinpä useimmilla b-siivuilla laulut olivat kilpailukykyisiä paraatipuolen kanssa.

Yhtyeen tunnusmerkit eli helisevät kitarat, kohtalokkaat sanoitukset, yöntummat melodiat ja Smithin vaikertava laulu vakiintuivat nopeasti The Curen peruspilareiksi, kun yhtye oivalsi hidastaa ja pehmentää Buzzcocks-tyylisen punkpopin tempoaan. Esimerkeiksi käyvät vaikkapa alkutaipaleen The Upstairs Room vuodelta 1983 ja upea The Expoding Boy vuodelta 1985.

The Cure on harvoin astunut täydellisesti harhaan tuotannossaan, mutta lainakappaleissa se on useimmiten erehtynyt. Kuin korostaakseen muun materiaalin ylivertaisuutta Smith on heittänyt sekaan kolme vaatimatonta versiota The Doorsin laulusta Hello, I Love You, psykedelisen sekoilun suosikkinsa Jimi Hendrixin kappaleesta Purple Haze ja täysin tuhotun tulkinnan Bowien mainiosta soulbiisistä Young Americans. Neljännen cd:n lukuisien tanssimiksauksien mukaanottaminen ihmetyttää myös, sillä The Curen laulujen melankolinen kauneus hukkuu jonnekin rytmien jalkoihin.

The Curen uskollisille faneille neljän ja puolen tunnin Join The Dots -kokoelma on tärkeä, mutta se ei ole oikea tapa aloittaa tutustumista yhtyeeseen.

Paremmin Robert Smithin musiikkiin pääsee sisään aikaisemmin julkaistujen hittikokoelmien avulla.