The Curen 32 kappaletta sisältävän tupla-liven kuunteleminen kotioloissa on melkoinen kokemus. Se vie syvälle synkkiin mietteisiin, violettiin horrokseen. 1980-luvulla The Cure oli yllätyksellinen ja kokeellinen yhtye, ja se viuhahteli milloin missäkin kulisseissa. 1990-luvun alussa Robert Smith kehitti yhtyeelle eteerisesti vellovan stadionsoundin, mikä taitaakin olla yhtyeen myöhemmän uran suurin yksittäinen saavutus.
Bestival Live 2011 on The Curen ensimmäinen livelevy sitten vuoden 1993 Parisin ja Show’n. Sisällöltään se on hyvin samanlaisen niiden kanssa: nälkävuoden mittainen kooste yhtyeen suurimpia hittejä sen uran ensimmäiseltä 15 vuodelta. Monia upeita klassikoita mukaan toki mahtuu, mutta viimeiset 20 vuotta The Cure on soittanut lähes yksinomaan vastaavia potpureita, sillä uudempien levyjen materiaali ei ole kestänyt päivänvaloa.
Siinä vaiheessa kun The Cure lakkasi tekemästä hyviä biisejä, siitä tuli soundillinen käsite. ”Kure-basso” ja ”kure-kitara” ovat tuttuja ja relevantteja termejä yhä bänditreeneissä. 1990-luvulla sementoitu The Cure -soundi kuulostaakin yhä hienolta, mutta nykyään myös varsin kesyltä ja dynamiikattomalta. Näin suuressa mitassa myös totaalisen uuvuttavalta. Asiaa ei lainkaan auta se, että suoraan miksauspöydästä äänitetyt soundit ovat sekavat eikä kokonaissoinnissa ole syvyyttä.