THE CURE: 4:13 Dream

Arvio julkaistu Soundissa 11/2008.
Kirjoittanut: JARI JOKIRINNE.

Olympiadi kestää neljä vuotta. Jo vuodesta 1992 saakka olemme saaneet säännöllisessä syklissä nauttia kesäolympialaisten lisäksi uudesta The Curen studiolevystä.

Arvio

THE CURE
4:13 Dream
Geffen

Olympiadi kestää neljä vuotta. Jo vuodesta 1992 saakka olemme saaneet säännöllisessä syklissä nauttia kesäolympialaisten lisäksi uudesta The Curen studiolevystä. Ketju, jonka muodostavat Wish (1992), Wild Mood Swings (1996), Blood­flowers (2000), The Cure (2004) ja uusi 4:13 Dream, kertoo paitsi yhtyeen hitaudesta, myös siitä, että The Cure ei ole tarkalleen tiennyt, mihin suuntaan sen tulisi ilmaisuaan viedä.

Vaikka näiden viiden levyn kappaleisiin mahtuu monia upeita hetkiä, ei mikään niistä määritä The Curen nykypäivänä nauttimaa asemaa. Teki The Cure tulevaisuudessa mitä tahansa, tulee se muiden veteraanibändien tavoin aina vertautumaan hienoimpiin saavutuksiinsa, tässä tapauksessa Pornographyyn (1982), The Head On The Dooriin (1985) ja Disintegrationiin (1989). Sanomattakin on selvää, että tässä yhtälössä lopputulos on keltanokkaa kohden aina automaattisesti miinusmerkkinen. The Curen, tai pikemminkin Robert Smithin, kohdalla lienee parasta vain olla tyytyväinen siitä, että yhtye vielä ylipäätänsä on olemassa ja haluaa silloin tällöin myös julkaista uutta musiikkia.

Fanaattisten The Cure -intoilijoiden nettikeskusteluissa 4:13 Dream on saanut pääpiirteittäin positiivisen vastaanoton. Suurinta riemua faneille tuntuu aiheuttavan se, että Robert Smith kumppaneineen on päässyt irti edellisen levyn kolkosta ja luotaantyöntävästä maailmasta, jonka ”nu metal -tuottaja” Ross Robinson puoliväkisin kyhäsi yhtyeen ympärille. Robinsonin ja The Curen yhteistyö tuntui jo paperilla huonolta idealta, mutta todellisuus osoittautui vielä ennakkoluulojakin pahemmaksi – The Cure on bändin pitkän katalogin heikoin yksittäinen lenkki.

Tässä valossa on selvää, että 4:13 Dreamilta odotetaan vähintäänkin virkistävää kasvojenpesua. Levy onnistuukin tehtävässään kohtuullisesti, paikoin jopa erittäin hyvin. Tärkein The Curen uuteen ryhtiliikkeeseen vaikuttanut tekijä on se, että Smith on ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen onnistunut puristamaan levylle useita hyviä popmelodioita, joiden kirjoittamisen hän tuntui jo kokonaan unohtaneen. Freakshow’n ja Sleep When I’m Deadin kaltaisia hivenen hölmöjä, mutta samalla niin herttaisia koukkuja on jouduttu The Curelta odottamaan liian kauan.

Vaikka 4:13 Dream tuntuu alkuun yhdeltä hahmottomalta möhkäleeltä, osoittautuu se lopulta levyksi, joka olisi pienellä tiivistämisellä pullollaan potentiaalisia singlejä. Klassisesti helisevää The Curea edustava The Only One, tuttuun yhden sormen riffiin nojaava The Reasons Why ja Smithin laulumaneerien malliesimerkki The Beautiful Boy voisivat toisenlaisessa musiikillisessa ilmastossa tehdä selvää jälkeä radioaalloilla. Oikeastaan ainoa epätyypillinen The Cure -kappale levyllä on The Hungry Ghost, joka kuulostaa pikemminkin James Dean Bradfieldin tai Billy Cor­ganin tekemältä.

Robert Smithin päätös suurimman vastuun kantamisesta levyn tuotannossa näyttää osuneen oikeaan. Apuja Smith on saanut nuoremman polven hittimaakarilta Keith Uddinilta, joka ei ollut The Curen ensimmäisten levyjen aikaan edes syntynyt. Uddinin ansioluettelosta nauhoittajana ja miksaajana löytyy kymmeniä ykkös­hittejä muun muassa Madonnalle, No Doubtille ja Leona Lewisille, kun taas rockpuolen kredibiliteettiä ovat kasvattaneet miehen hedelmälliset yhteistyörupeamat Oasiksen ja Nick Caven kanssa. Smithin ja Uddinin sorvaama The Cure -soundi kunnioittaa perinteitä, mutta on samanaikaisesti tarpeeksi tuoreen kuuloinen myös mahdollisia uusia kuuntelijoita silmällä pitäen. Ajassa kiinni oleminen on tunnetusti kaksiteräinen miekka, johon useat isot rockbändit ovat urallaan sortuneet, mutta jotenkin jaksan uskoa, että Smithin ja Uddinin visio kantaa lähivuosia pidemmälle.

Annetaan armon tällä kertaa käydä oikeudesta. Ainakin The Curen poukkoileva suunta on jälleen oikea.

Lisää luettavaa