THE CURE: Bloodflowers

The Cure tekee studiolevyjä säästeliäästi. 90-luvulla se ei saanut aikaiseksi kuin kaksi varsinaisesti uutta materiaalia sisältänyttä albumia. Wish ilmestyi vuonna 1992 ja Wild Mood Swings 1996. Tasollisesti viime vuosikymmen oli Curelle keskinkertainen, sillä edellinen bändin merkittävämpi tuotos Disintegration ilmestyi keväällä 1989. On siis vierähtänyt yli kymmenen vuotta siitä, kun huulipunan käytössä omaa tietään kulkeva Robert Smith kumppaneineen viimeksi ylitti riman edes hipomatta sitä. Odotukset Curen kaiken kaikkiaan kolmannentoista studioalbumin suhteen ovat näin ollen jokseenkin pelonsekaisen ristiriitaiset. Kuinka minunkin vanha kestosuosikkini jaksaa potkia itseensä vauhtia uuden vuosituhannen käänteessä?
Tuota taustaa vasten Bloodflowers asettuu vapisten cd-pyörittäjään, mutta jo muutaman minuutin kuluttua ensimmäinen positiivisen kokemuksen aalto vyöryy sisään. Tämähän kuulostaa hyvältä! Out Of The Worldin akustisen kitaran siivittämä intro avaa pelin hyvin curemaisin tunnelmin. Sävelissä on bändille tunnusomaista melankoliaa ja tummuutta, mutta samalla pehmeää popin sulavuutta. Kun väreilevä sähkökitara ja kirkas piano tulevat mukaan ja Robert yltyy laulamaan, alkaa 90-luvun kipsi murtua yhä suurempina palasina. Alta paljastuu vanha tuttu, mutta sopivasti raikastunut yhtye.
Mitä pidemmälle Bloodflowersia kuuntelee, sitä kirkkaammaksi tuo huomio vahvistuu. Yhtye näyttää olevan elämänsä vedossa. Jopa niin, että olen jo sijoittamassa Bloodflowersia bändin mestariteosten joukkoon. Levy on tunnelmiltaan hyvin vahva. Pistät sen vain soimaan ja päästät itsesi kellumaan salakavalan suloiseen maailmaan. Sen jälkeen ei ole paluuta kuin vasta albumin nimibiisin viimeisten sävelten ja Robertin ähkäisyjen häipyessä avaruuteen. Kaunista ja koskettavaa. Salaperäistä ja vääjäämätöntä.
Robert Smith on selittänyt, että Bloodflowers on trilogian viimeinen osa. Sen ensimmäinen on vuonna 1982 julkaistu goottilaisessa angstissa ja synkkyydessään ylittämätön Pornography. Keskimmäinen osa on, kuinka ollakaan, Disintegration. Näistä kolmesta Bloodflowers erottuu sulavimpana ja helpoimmin omaksuttavana kokonaisuutena. Albumista löytyy myös hittipotentiaalia, vaikka sen biisien keskipituus pyöriikin 5-6 minuutin paikkeilla. Pisin kappale Watching Me Fall on peräti 11-minuuttinen järkäle. Voisin analysoida tämän levyn tekstejä muinakin kuin tummina rakkauslauluina. Voisin jopa erehtyä luulemaan, että Robert on jättämässä meille lopullisia jäähyväisiä, että Bloodflowers olisi yhtyeen viimeinen hengenveto, testamentti jälkipolville siitä, että se vielä vanhoilla päivillään nousi ylväästi lentoon ennen lopullista poismenoaan. Robert laulaa nimibiisillä hyvin kohtalonomaisesti: "This world never stops, you said, this wonder never leaves, the time will never come to say goodbye", mutta sävy vaihtuu biisin loppupuolella muotoon: "This tide always turns, i said, this night always falls again and these flowers will always die". Väreitä selkäpiissä.
Olemmeko todistamassa tässä historiallista tapahtumaa vai onko tämä "vain" hyvä levy? Ainakin bändin virallisella saitilla luvataan Curen tekevän promokeikkojen lisäksi maailmankiertueen, joka on jo nimetty Dream Touriksi. Mutta mitä sen jälkeen? Goodbye? Tyhjyys? Ikuisuus?