Kerkko Koskisen paluu laulaja-lauluntekijämusiikin pariin on kiinnostavampaa kuin Ultra Bran comeback, sillä Rakkaus viiltää (2002) ja Lolita (2005) ovat rentturomantiikan merkkiteoksia. Koskisen rosoinen laulutapa viehättää minua ja tarjoaa mielenkiintoisen kontrastin hänen suurellisille sovituksilleen. Tämä perusasetelma on läsnä myös Lämmöllä.
Kun Koskinen ei ole tekstittäjä, hän on lähtökohtaisesti riippuvainen sanoitusavusta. Sitä antaa nyt kirjallisuusvaikuttaja Ronja Salmi, josta alkaa tulla keski-ikäisten kulturellien miesmuusikoidemme vakiosparraaja. Koskinen tosin kuuluu editoineen nämä tekstit suuresta määrästä tajunnanvirtaa, joten lopputuloksen voi kai olettaa fifty–sixty-tyyppiseksi. Ammattilaisena Salmi on osannut kirjoittaa Kerkko-tekstiä ja tämä itse jatkojalostaa sitä omakseen.
Tarjolla on suuria tunteita ja arkihavaintoja rehevien piano-, jousi- ja puhallinvetoisten kappaleiden säestämänä. Alussa levy tekee suurenkin vaikutuksen, mutta alkaa sitten toistaa itseään.
Kaavaa pyritään rikkomaan esimerkiksi raviurheiluvastaisella päätöskappaleella Eikö piiskaaminen satuta hevosia. Siinä Salmen äänen ajattelee kuulevansa selvimmin, ja samalla se on levyn vähiten luontevaa antia.
