KERKKO KOSKINEN: Lolita

KERKKO KOSKINEN
Lolita
Pyramid

Ihmekös tuo, jos Lolita tuo mieleen Ultra Bran, onhan sävellyskynä yhä saman miehen kädessä, eikä Koskisen mieltymys isoihin sovituksiin tunnu kadonneen. Ja mikä parasta, Lolita täyttää kovat laatuvaatimukset, joihin miehen musiikki on totuttu liittämään.

Sävellystyö on paritettu toimiviin teksteihin, joita on saatu useista lähteistä, osa on sävelletty runoihin. Lorcan Sata rakastavaista nousee koskettavaksi draamaksi ja Anni Sinnemäen tekstittämä laulelma Olen heittänyt verkon tuo mukaan lämmintä huumoria. Luonnolla on teksteissä usein keskeinen asema.Uudemmista tekstittäjistä nousevat esiin erityisesti Kerkon levyn kansikuvissakin poseeraava vaimo Pihla Viitala väkevällä avausnäytteellä Apilapelto ja Taija Tyrväinen naturalistisrunollisella Kukurukukukuulla.

Vankka ja värikäs peruskokoonpano jää välillä niin puhallinsektion jalkoihin, että muun muassa kitaristi Miikka Paatelaisen tyylittelyä olisi kaivannut hieman enemmän esille. Puhallinsovitukset ovat upeita, yltäen painavammista jazz-sävyistä aina Sideways-leffan kepeää loungeilua muistuttavaan Elokuun pimeään.

Alue, jolla Koskinen jää selvästi entisen yhtyeensä saavutuksille, on laulupuoli. Mies kyllä selviää tehtävästään ja taustakuoro tukee häntä onnistuneesti, mutta värikäs laulaja Koskinen ei ole. Laulu on kuitenkin vain yksi osa-alue hienossa kokonaisuudessa. Enimmäkseen runollisen levyn lähinnä rock-uhoa liippaavaa Tätä miestä ei ruoste raiskaa -kappaletta ei välttämättä ole tarkoitettu kuolemanvakavasti otettavaksi tekstiksi, mutta siitä huolimatta se kertoo jotain maestrosta, joka on jälleen onnistunut rikastuttamaan suomalaisen musiikin kenttää hienolla teoksella.