Jännityskirjallisuuden Grand Old Ladylle kunniaa tekevä Agatha on siinä mielessä erikoinen julkaisu, että sen pääarkkitehtia kuullaan vain kahdella levyn kymmenestä raidasta. Kerkko Koskisen ensimmäinen instrumentaaliprojekti on UMOlle ja trumpetisti Verneri Pohjolalle sävelletty teoskokonaisuus.
Niin UMO kuin Pohjola ovat kumpikin osoittaneet tahoillaan olevansa ykkösluokan tekijänimiä. Myös Koskisen meriitit sovittajana ovat tulleet jo isollekin yleisölle tutuiksi Ultra Bran myötä. Ammattitaitoa ei tältä poppoolta siis jää puuttumaan.
Säveltäjänä Koskinen seisoo kuitenkin yhä esikuviensa varjossa. Vaikka levyn kansiteksteissä mainitaankin Stravinsky ja Shostakovich innoittajina, Agathan kaiut muistuttavat kuulijaa eritoten Henry Mancinin, Lalo Schifrinin ja jopa John Barryn tunnetuista sävelmistä. Ei paha paikka lainata omaa ääntä vielä hakiessa, mutta kuitenkin.
Sikäli kun Koskinen onnistuu aktivoimaan bigband- ja orkesterimusiikille vielä vihkiytymättömät, se on hieno homma. Alan kulinaristeille Agatha maistuu taidolla kasatulta, mutta turhankin valmiiksi pureskellulta alkuruoalta. Pääruokaa odotellessa, siis.
