Tarina on varmasti kaikille tuttu. Tulkinnasta sen sijaan esiintyy yhä hajontaa.
In Utero (1993) oli se levy, jonka olisi pitänyt ilmestyä Nevermindin (1991) sijasta. Siitäkin huolimatta, että nyt kolmikymppisiään juhliva albumi syntyi nimenomaan vastareaktiona jättimenestykselle. In Uteron änkyrä vastavirtaan melominen oli kuitenkin juuri sitä, missä bändi oli omimmillaan. Rockin historiaan bändi olisi tuskin siinä tapauksessa jäänyt, mutta ehkä Kurt Cobain olisi elänyt muutaman vuoden pidempään.
Ilman jossitteluakin In Utero on mainettaan parempi. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä paremmin se istuu bändin kokonaistarinaan. Siinä mielessä tällaiset tasaisesti kymmenen vuoden välein ilmestyvät anniversary-painokset ovat jopa hyödyllisiä. Nirvanan kohdalla tämä pätee erityisen hyvin, sillä kolmessakymmenessä vuodessa on kasvanut parikin sukupolvea, joka on löytänyt bändin omin päin kunkin aikakauden trendeistä huolimatta. Heille In Utero näyttäytyy eri valossa kuin niille, jotka malttamattomina odottivat Bleachin (1989) hypetettyä seuraajaa ja seurasivat sen räjähdysmäistä menestystä.
Kolmessakymmenessä vuodessa on kasvanut parikin sukupolvea, joka on löytänyt bändin omin päin kunkin aikakauden trendeistä huolimatta.
In Uterosta tekee vielä koskettavamman se, kuinka hukassa bändi oli itsensä kanssa ja pystyi silti puristamaan itsestään näsäviisaan, vittumaisen ja omannäköisensä kokonaisuuden. Vieläkin raflaavampi siitä oli tarkoitus Steve Albinin johdolla tehdä.
In Utero on paitsi hyvin aikaa kestänyt, olosuhteiden pakosta väärään lokeroon eksynyt grungelevy, myös olennainen dokumentti Nirvanan, Cobainin ja kotoaan karanneen kitara-indien kunnianpäivien lopun alusta. Se, että bändi oli avoimen välinpitämätön ja kyyninen, ei estänyt levyä nousemasta Yhdysvaltojen listaykköseksi. Ehkä Cobain oli kuitenkin tyytyväinen, että In Utero myi maailmanlaajuisesti ”vain” puolet Nevermindin 30 miljoonasta kappaleesta.
Kukaanhan tuskin tätä visuaalisesti komeaa ja kaikenmoisella tilpehöörillä vuorattua laatikkoa (viisi cd:tä tai vaihtoehtoisesti kahdeksan lp:tä) aivan välttämättä tarvitsee. Mutta tarpeellisena muistutuksena Nirvanan viime hetkien suuruudesta se käy. Bonusmateriaali – runsaat ja vereslihaiset livetallenteet etunenässä – ei ole vain täyttämässä tilaa, vaan sen kolhossa viehätyksessä viihtyy vaivatta tuntikausia.
