THE BEACH BOYS: Sunflower/Surf´s Up

Arvio julkaistu Soundissa 10/2000.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Toki Pet Sounds on The Beach Boysin uran eittämätön zeniitti, mutta sen jälkeenkin yhtye levytti monia todellisia aarteita. Erityisesti Sunflowerin (1970) ja Surf's Upin (1971) saattaminen jälleen saataville, ja vielä yhdellä cd:llä, on ehdottomasti täysien pisteiden arvoinen kulttuuriteko.

Arvio

THE BEACH BOYS
Sunflower/Surf´s Up
Capitol

Toki Pet Sounds on The Beach Boysin uran eittämätön zeniitti, mutta sen jälkeenkin yhtye levytti monia todellisia aarteita. Erityisesti Sunflowerin (1970) ja Surf's Upin (1971) saattaminen jälleen saataville, ja vielä yhdellä cd:llä, on ehdottomasti täysien pisteiden arvoinen kulttuuriteko. Kummaltakin albumilta välittyy samaa lämpö ja luovuus kuin Pet Soundsilta, vaikka niiden sovitukset eivät olekaan aivan yhtä rikkaita. Levyistä ensimmäinen on soundiltaan siistimpi ja raikkaampi, jälkimmäisen äänimaailmassa on hieman huolta ja psykedeliaa. Jotain oli jo ilmassa, kuten Student Demonstration Timekin kertoo.
Molemmat albumit pursuavat mestarillisia biisejä ja lauluharmoniat ovat tietenkin silkkaa taivasta. Sunflowerin raidoista erityisesti Brian Wilsonin edelleen rakastama This Whole World, hänen lauluharmonioiltaan kaikkein kauneimpana The Beach Boys -biisinä pitämä Forever ja yksinkertaisessa kauneudessaan ylittämätön Cool, Cool Water sekä Surf's Upin sävelmistä etenkin maapallon tulevaisuudesta huolestunut Don't Go Near The Water, Brianin nöyrä ja henkilökohtainen 'Til I Die -hymni ja Smile -sessioista pelastettu surrealistinen nimibiisi kuuluvat ehdottomasti The Beach Boys -tuotannon kaikkien kirkkaimpiin tähtihetkiin. Brian Wilson oli edelleen traumatisoitunut, koska uran huipennukseksi aiottu Smile ei koskaan valmistunut, mutta masentunut nero jaksoi silti kirjoittaa hiekkalaatikoltaan muutaman mestariteoksen kummallekin levylle.
Omaan maailmaansa uppoutunutta Briania The Beach Boysin live-kokoonpanoon korvaamaan tulleen Bruce Johnstonin lähdettyä yhtyeestä mukaan rekrytoitiin kaksi etelä-afrikkalaista muusikkoa (kitaristi Blondie Chaplin ja rumpali Ricky Fataar). Banjoineen, viuluineen ja slide-kitaroineen enemmän tavanomaiselta bändilevyltä kuin The Beach Boysin visionääriseltä studiotuotokselta kuulostanut Carl And The Passions (1972) oli aikamoinen katastrofi, mutta sitten palasi ambitio. Hollandin (1973) äänityksiä varten koko yhtye vaimoineen ja lapsineen, Briania ei tosin saatu houkuteltua mukaan, muutti kahdeksaksi kuukaudeksi Hollantiin. Pianokuvion ympärillä polveileva Sail On Sailor, jonka jostain syystä laulaa Blondie Chaplin, on yksi Brian Wilsonin uljaimpia sävellyksiä koskaan ja Carl Wilsonin kirjoittama kaksiosainen The Trader -eepos osoittaa hänen kyvykkyytensä orkesterinjohtajana. Brianin ollessa poissa yhtyeen muut jäsenet pääsivät osoittamaan studiotaitojaan ja Holland onkin The Beach Boysin viimeinen todellinen ryhtiliike ennen aaltoihin vaipumista. Albumin mukana seurasi 7-tuumainen vinyyli, joka sisälsi Brian Wilsonin kirjoittaman musiikkisadun pillipiiparista ja maagisesta transistoriradiosta. Jotain Brianin todellisuudentajusta kertoo, että hän oli todella pettynyt, kun satua ei sisällytetty varsinaisella levylle.
In Concert -tupla äänitettiin vuosina 1972 ja 1973, jolloin The Beach Boys oli "liveyhtyeenä musiikillisesti parhaimmillaan." Kuten kansivihossa kerrotaan, kaikissa uudelleenjulkaisuissa on todella valaisevat ja huolelliset kansitekstit, musiikki oli yhtyeen supertähti. Toki kyseessä on kiinnostava dokumentti ja yhtye on epäilemättä elämänsä livekunnossa, mutta silti In Concert ei ole millään lailla välttämätön hankinta ennen kuin The Beach Boysin historia ja studioalbumit on tutkittu todella tarkoin. The Best Of -kokoelman alkupuoli on koottu nyt uudelleenjulkaistujen studioalbumien tähtihetkistä. Vuodesta 1973 eteenpäin, eli koosteen puolivälistä lähtien, yhtyeen materiaalista on vaikea löytää mitään vanhaan magiaan viittaavaa. 

Lisää luettavaa