THE BEACH BOYS: That’s Why God Made Radio

Arvio julkaistu Soundissa 5/2012.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Epätodellinen asetelma: kovaäänisissä pauhaa tuore The Beach Boys -albumi, ensimmäinen oikea uusi rantapoikalevy pariinkymmeneen vuoteen. Jos tähän asti tapahtuneen kelaa saippuaoopperatyyliin, mielen täyttää sekaannus. Riidat, romahdukset ja musiikillisesti todella haukotuttavat diasporan ovat vuodet takana.

Arvio

THE BEACH BOYS
That’s Why God Made Radio
EMI

Epätodellinen asetelma: kovaäänisissä pauhaa tuore The Beach Boys -albumi, ensimmäinen oikea uusi rantapoikalevy pariinkymmeneen vuoteen. Jos tähän asti tapahtuneen kelaa saippuaoopperatyyliin, mielen täyttää sekaannus. Riidat, romahdukset ja musiikillisesti todella haukotuttavat diasporan ovat vuodet takana. Nyt luvassa on uusi nousu, Pyhä Brian Wilson, ilkeä Mike Love ja muut yhdessä. Pitääkö odottaa kaikkea vai ei mitään? Elääkö ne vielä, oikeasti?

Alkusoitto Think About The Days paljastaa kättelyssä karun tilanteen: menee nenäliinahommiksi. Voiko popmusiikki olla näin kaunista? Kuten nykyurheilun ja dopingin maailmassa, nytkään ei voi olla varma siitä, miten tähän on tultu. Onko kohotettu kasvoja, tunauteltu lauluja ja laseroitu ikää pois ääniraidoilta? Aivan varmasti on. Oli miten oli, ikuisen kesän jumalat ovat palanneet. 

That’s Why God Made Radio todistaa oikeaksi sekä The Beach Boys -fanien että yhtyettä inhoavien käsitykset. Riippuu sinusta, kuuletko tällä levyllä taivaallisia melodioita, lauluharmonioita toisesta todellisuudesta ja sydäntä raastavaa ikiteinien popsinfoniaa vai kuolettavalla juustokuorrutuksella silattua kalifornialaispappojen nostalgiaa, joka soi täysin irrallaan kaikesta? Ennen raivopäiseksi yltynyttä The Beach Boys -rehabilitointia  ja erityisesti Brian Wilsoniin sekä Pet Sounds- ja Smile-akselille ankkuroitunutta uuspalvontaa moni piti bändiä lähinnä kornina oldies-reliikkinä. Nyt maaperä on otollinen The Beach Boysille. Yhtyeen musiikillinen estetiikka on ollut tauottoman kuppauksen kohteena vuosikausia ja siloteltu länsirannikon AOR-sointi on sekin muodikas mauste.

Matkasta hengissä selvinneiden rantapoikien luomuksista osa soi hieman koomisella tavalla ihan omalla aikavyöhykkeellä, jossa kruisailu, gimmojen tiirailu ja ”dig”-sanan käyttö on todella ”in”. Paluulevyn nimikkoraita esimerkiksi lipeää lievästi eltaantuneilla kielikuvillaan tahattoman komiikan ja sokerihumalan puolelle. Merkittävä siivu uljaasti soivan kiekon kappaleista on kuitenkin täysin relevanttia poppia. Tipan linssiin tirauttavat Shelter, Pacific Coast Highway ja muhkeasti orkestroitu Summer’s Gone eivät jätä sijaa kyyniselle mussutukselle.

Moni yhtye ja artisti metsästää tälläkin hetkellä tätä maagista harmoniapopin ja viattomuuden yhdistelmää. He  jäljittelevät, lainaavat ja rakentavat huolellisia kopiovedoksia laulustemmoista ja melodiakuluista.  Onpa kaunista, vähän niin kuin The Beach Boys. Tänä kesänä olemme onnekkaita, voimme valita kelvollisen korvikkeen sijaan aidon asian.

Lisää luettavaa