BETH ORTON: Daybreaker

BETH ORTON
Daybreaker
Heavenly

Beth Ortonin kolmas studioalbumi vuoroin tuijottaa haaveellisena ulos ikkunasta, vuoroin ilakoi lämpimässä rantavedessä – aivan kuin pitkäraajainen laulajatar levykannen valokuvissa. Kahdella ensimmäisellä pitkäsoitollaan (Trailer Park, 1996 ja Central Reservation, 1999) uuden folkin kuningattareksi kohotettu taiteilija ei ole varsinaisesti uudistanut ilmaisuaan, mutta jotain uutta hänellä on kuitenkin tarjottavanaan.

Daybreaker on selvästi albumi, jolla haetaan läpimurtoa muuallakin kuin Beth Ortonia jo aiemmin ylistäneissä folk- ja trendipiireissä. Levyn vieraslista on vakuuttava, sillä tuotanto- ja miksausapua on pyydetty muun muassa Everything But The Girl -mies Ben Wattilta, Madonnan Ray Of Light -levyn tuottaneelta William Orbitilta sekä The Chemical Brothersilta. Lisää huomioarvoa julkaisulle tuovat Emmylou Harrisin vierailu countryhenkisen God Songin taustalaulajana, Johnny Marrin sävellyskrediitti yllätyksettömällä Concrete Sky-singlellä sekä Bethin mielitietyksi huhutun Ryan Adamsin osallistuminen peräti kolmen kappaleen toteutukseen tavalla tai toisella.

Kolme ja puoli vuotta kiehtovan Central Reservationin jälkeen ilmestyvällä levyllä Beth Ortonin läsnäolo on itsevarmempi ja hänen äänensä selvästi vahvempi, aikuisempi, kuin aiemmilla levytyksillä. Levy myös aiheuttaa joitain hyvin yllättäviä mielleyhtymiä. Välittömästi aloitusraita Paris Trainin puolivälissä kuultavan orkestraatiopaisutuksen jälkeen Bethin ääni ja hänen tapansa rytmittää sanoja kuulostavat erehdyttävästi Björkiltä. Anywheren erittäin 80-lukuisen vetopasuunan luontevampi löytöpaikka voisi puolestaan olla joku Saden 80-luvun hittilevyistä. Nimibiisin viileästi kupliva The Chemical Brothers -kollaboraatio toimii paljon paremmin kuin Bethin vierailu kaksikon nopeasti unohtuneen Come With Us -albumin lattealla The State We're In -raidalla. Tässä vaihtokaupassa Beth Orton on siis selkeä voittaja.

Daybreakerin pitkähköt sävelmät kuulostavat varsin traditionaalisilta, oikeaoppisilta, eivätkä ne tarvitse iskeviä kertosäkeitä alleviivaamaan tunnelmiaan. Paikoin Bethin äänellä on pieniä vaikeuksia nousta aiempaa runsaamman instrumentaation yläpuolelle, mutta se ei tee kiusaa, vaan saa musiikin tuntumaan entistäkin inhimillisemmältä. Upean, monipolvisen Paris Trainin ja Anywheren epäbrittiläisen rehevyyden lisäksi suoranaiseen napakymppiin napsahtaa myös Thinking About Tomorrow -finaali, jossa on kuulautta ja leijuntaa kuin The Verven maistuvimmin matelevissa avaruusjameissa.

Jos jotain tältä rakastettavalta levyltä jää kaipaamaan, niin suurempaa tuotannollista irtiottoa. Myös kahta aiempaa levyä tuottamassa olleen Victor van Vugtin ja täsmäiskuja tekevien vierailijoiden tuotantojälki on epäilemättä erittäin tarkoituksenmukainen, mutta joskus jopa kiusallisen siisti.