Beth Ortonin toinen albumi on tämän kevään kaunein levy. Siinä on samaa puhtautta, vilpittömyyttä ja jokaisen äänen tärkeyttä kuin esimerkiksi Dusty In Memphisissä ja Talk Talkin The Colour Of Spring -mestariteoksessa. Se ei käyttäydy teflonin lailla, vaan on pelkkää huokoista kosketuspintaa.
Beth Ortonin musiikissa on yhtä lailla folkia, ambientia kuin jazziakin, mutta silti Central Reservation tuntuu olevan oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan. Beth Ortonin pitäminen muodikkaana lauluntekijänä, muun muassa The Face omisti hänelle vastikään neljä sivua, on oikeutettua, sillä Central Reservationin atmosfäärissä on selvästi jotain samaa kuin Airin Moon Safarin ja Belle & Sebastianin musiikin tunnelmissa eli viime vuoden lämpöisimmissä ja omalla tavallaan kotoisimmissa musiikkiesityksissä.
Vaikka Central Reservationilla onkin kyse ennen kaikkea harkitusta kokonaisuudesta, niin kolme levyn kappaletta nousevat vielä muita korkeammalle, ja ne kaikki esittävät erilaisen puolen Beth Ortonin musiikista. Stolen Carissa on jotain aivan uutta, jotain todella klassista ja kaiken yllä kieppuu pureva pakkastuuli, Everything But The Girl -mies Ben Wattin tuottaman Stars All Seem To Weepin kaiho on kiinnitetty kuulaaseen folk hop -soundiin ja Bethin yhdessä ihailemansa jazz/folk/soul-laulaja Terry Callierin, jonka oma Time Peace oli yksi viime vuoden oudoimpia ja kiehtovimpia levyjä, kanssa tulkitsemassa Pass In Timessa on tavoitettu jotain, joka ei ole aivan arkipäiväistä.
Central Reservation on ihana äänilevy.
