Kauan sitten olin todella ihastunut Beth Ortoniin. Etenkään Central Reservation -levystä (1999) en saanut millään kyllikseni. Nyt kuultavana on ensimmäinen albumi kuuteen vuoteen ja on pakko myöntää, että tuona aikana en ole ajatellut Bethiä kovin usein.
Joskus 1990-luvun lopulla lanseerattiin tympeä ”folktronica”-termi, jolla viitattiin akustisen folksoinnin ja elektronisten rytmien liittoon. Vaikka Beth Orton on aina ollut hyvin perinteinen lauluntekijä, myös hänen kolmea ensimmäistä albumiaan ajankohtaistivat ohjelmoidut elementit. Kyse oli epäilemättä myös Bethin elämänpiiristä, sillä hän seurusteli tuottaja William Orbitin kanssa ja viihtyi samoissa porukoissa kuin The Chemical Brothersin jannut. Heistä Tom Rowlands on auttanut uuden levyn pehmeästi mutta sitkeästi polkevan Call Me The Breeze -biisin teossa.
Daybreaker-levylle (2002) Beth Orton sai houkuteltua Emmylou Harrisin ja Comfort Of Strangers -albumilla (2006) hän suuntasi kohti ajattomampaa folksoundia. Pitkän hiljaiselon jälkeen Beth palaa kuin mikään ei olisi muuttunut. Kuulas mutta vahva lauluääni ja luonnikkaasti läsnä oleva tyyli ovat ennallaan. Vähäeleisiä kappaleita säestää taitava mutta itsestään numeroa tekemätön bändi. Kun tunnelmaa täytyy alleviivata, kutsutaan studioon jousisoittajia.
Sugaring Season -levy on ehjä ja yhtenäinen kokonaisuus. Se on oman lajityyppinsä muotovalio, mutta jotakin jään silti kaipaamaan. Ehkä Bowien Hunky Dory -kaudesta muistuttavan See Through Bluen kaltaisia irtiottoja.
