1990-luvun alussa grunge levitti lonkeronsa rockia kuuntelevien nuorten keskuuteen ympäri maailman. Kaikki eivät pitäneet uuden amerikkalaisen rockin harkitusta karkeudesta ja likaisia hiuksia ihailleesta imagosta. Yksi heistä oli Blurin laulaja Damon Albarn.
Blur äänitti toisen albuminsa kovimman grungehuuman aikaan. Korostuneen englantilaisen Modern Life Is Rubbish -levyn (1993) kannessa komeilee mahtava Mallard-höyryveturi ja sen promokuvissa yhtye pukeutui Dr. Martenseihin, käärittyihin farkkuihin ja pikkutakkeihin. Levyn musiikki viittasi suoraan The Kinksin ja The Jamin kaltaisiin ikoneihin.
Albumin ensimmäiseksi singleksi valittiin For Tomorrow, joka on yksi pophistorian hienoimmista oodeista Lontoolle ja nuoruudelle. Se operoi aivan eri tasolla kuin mikään baggy-poterosta vähän joka suuntaan sohineen Leisure-debyytin raidoista (1991). Epäilemättä For Tomorrow vakuutti monet muutkin kuin minut siitä, että Blur on seuraamisen arvoinen yhtye.
Ehkä Modern Life Is Rubbish -albumin merkittävin saavutus oli kuitenkin se, että Damon Albarn löysi uuden näkökulman lauluntekoon. Tai itse asiassa niitä oli kaksi: jo mainittu englantilaisuuden korostaminen sekä muutamassa vuodessa liiallisuuksiin mennyt tapa kirjoittaa teksti kuvitteellisen henkilön vinkkelistä.
Blurin seuraavat levyt Parklife – jonka työnimi oli London – ja The Great Escape (1994 ja 1995) olivat yhtyeen suurimmat kaupalliset menestykset sen kotimaassa. Ne avasivat nelikolle uusia ovia, mutta myös repivät yhtyeen rivejä. Kitaristi Graham Coxon ei ole koskaan peitellyt inhoaan kyseisten kiekkojen hölmöimpiä renkutuksia kohtaan.
1990-luvun puolivälistä on mahdoton puhua mainitsematta Blurin alituista kilpakumppania eli Oasista. Yhtyeiden paremmuudesta ja vaikutusvallasta kiisteleminen on tietenkin kivaa, mutta ei kovin hedelmällistä. Todetaan siis vain, että siinä missä Noel Gallagher on aina vuollut valtaosan lauluistaan samasta puusta, käytti Blur hyväkseen useita tyylejä ja aikakausia. Ja että Gallagher ei ole tehnyt yhtään niin hienoa balladia kuin vaikka To The End ja The Universal.
The Great Escapen jälkeen Blur sai tarpeekseen jatkuvasta kilpailusta ja odotuksiin vastaamisesta. Niinpä yhtye kääntyi sisäänpäin ja aloitti alusta. Blur- ja 13-albumeilla (1997 ja 1999) se ravisti niskastaan satunnaiset seuraajat ja näytti keskisormea hittilevyjä nälvineille. Aiemmin Blurin monipuolisuus ei ollut kovin kokeellista, mutta nyt yhtye etsi Graham Coxonin johdolla uusia ääniä ja rakenteita etenkin amerikkalaisen vaihtoehtorockin aluskasvillisuudesta.
Grungen kuoleman ja brittipop-ilmapallon puhkeamisen jälkeen monet bändit jäivät potemaan krapulaansa, mutta Blur selvisi. Indie-innostuksellaan yhtyeelle uuden musiikillisen suunnan antanut Coxon oli kuitenkin saanut tarpeekseen. Hän poistui tai häntä pyydettiin poistumaan studiosta, kun muut huomasivat homman etenevän pienemmälläkin porukalla. Afrikkalaisesta musiikista innostuneen Albarnin makua heijasteleva Think Tank -albumi (2003) on hieno, mutta tuntuu Blurin diskografiassa yhtä lailla irralliselta kuin debyytti.
Tämä 21 levyn jättilaatikko sisältää Blurin kaikki studioalbumit laajennettuina kahden cd:n versioina. Niiden perusteella käy pian selväksi, että singlejen b-puolet toimivat kanavana kaikenlaisille kokeiluille. Materiaalin perkaaminen on kiinnostavaa, mutta todelliset helmet ovat vähissä. 1990-luku oli multiformaattien kulta-aikaa, eivätkä siitä hyötyneet kuin korkeintaan levy-yhtiöt.
Paljon antoisampia ovat demot, vaihtoehtoversiot ja ylijäämäbiisit, joita on neljä levyllistä. Antoisia ovat myös korean kirjan uudet haastattelut, joiden mukaan yhtye oli hajoamisen partaalla jokaista albumia tehdessään. Ja muistitteko, että Blurin amerikkalainen levy-yhtiö halusi äänityttää Modern Life Is Rubbish -levyn uudelleen Nirvanan Nevermindin tuottaneen Butch Vigin kanssa?
Kolmen levyn dvd-osuus antaa mahdollisuuden vuosien 1994 ja 1999 keikkojen vertailuun. Aiemmalla Blur ilakoi Alexandra Palacessa Parklife-huuman huipulla. Jälkimmäisellä nelikko näyttää jopa tympiintyneeltä vanhoja singlehittejä kelatessaan.
