The Ballad Of Darren on Blurin toinen albumi 20 vuoden ajanjaksolla, ja tällä tahdilla maailmankausi ehtii muuttua aina levyjen välissä. Mutta huomaako sitä musiikista? Ei välttämättä, muttei tämän tarvitse olla moitekaan.
Bändin yhdeksäs albumi on silti erilainen kuin edeltäjänsä The Magic Whip (2015). Hong Kong -improvisaatioihin pohjautunut teos kuulosti suorastaan leikkisältä, nyt Blur uppoutuu melankoliaan. Tai ehkä ennen kaikkea Damon Albarn uppoutuu. Ajoittain, kuten St. Charles Squaren tutun koikkelehtivassa vaihtoehtorockissa, bändi kuulostaa ihan energiseltä, mutta eroa, turhautumista ja jopa depressiota tämänkin biisin teksti kuvastelee.
Levy on hitaammin avautuvaa sorttia, se ei pröystäile kokeiluilla ja tyylilajinvaihdoksilla, vaan kätkee ne ominaissoundinsa sisään.
Samat teemat leimaavat The Ballad Of Darrenia kokonaisuudessaan, mutta saavat monenkirjavampaa musiikillista väritystä kuin ensi kuulemalla tuntuu. Levy on nimittäin hitaammin avautuvaa sorttia, se ei pröystäile kokeiluilla ja tyylilajinvaihdoksilla, vaan kätkee ne ominaissoundinsa sisään. Ja sitä ominaissoundia määrittävät tietysti Albarnin haikeat vokaalit ja usean biisin aika rauhallinen setäindie, joka on kiteynyt Albarnin hankkeissa The Good, The Bad & The Queen -projektista Everyday Robots -sooloon (2014), vaikka saakin tässä blurmaisia piirteitä. Niiden osalta tärkein ja odotuksenmukainen vertailukohta on levytrilogia nimikkoalbumista (1997) Think Tankiin (2003).
Synkistely ei heijastu musiikkiin ilmeisellä tavalla. Enemmän siinä on levollista kauneutta, ihmettelyä maailman edessä.
The Ballad Of Darrenin päätuottaja James Ford avitti viimeksi Depeche Moden keväistä Memento Moria, mikä houkuttelee etsimään albumien väliltä vertailukohtia, mutta ei niitä sentään pinnistämättä löydä. Ehkä Fordin toimintatapa on houkutella veteraaneista esiin heidän vahvuutensa, kirkastaa fokusta. Yhteistä voi olla myös tietty elegisyys, mutta tässä tapauksessa se paikantuu parisuhteen haudalle. On mielenkiintoista, että tekstit käsittelevät tätä teemaa varsin johdonmukaisesti, mutta synkistely ei heijastu musiikkiin ilmeisellä tavalla. Enemmän siinä on levollista kauneutta, ihmettelyä maailman edessä. Näin esimerkiksi levyn vaivihkaisiin helmiin nousevalla The Everglades (For Leonardilla).
Damon Albarn tuskin saa koskaan karistettua brittipopparin viittaa harteiltaan, mutta itse asiassa hänen omissakin 2000-luvun tekemisissään on kuulunut paljon universaalimpi musiikkinäkemys kuin aikalaisilla, ja Blurin kontekstissa ainakin tunnetusti jenkki-indiehen kallistuva kitaristi Graham Coxon täydentää vaikutelmaa osaltaan. The Ballad Of Darren ei paikannu sisäavaruuden ohella minnekään muualle kuin ehkä eräänlaiseen globaaliin välitilaan, jossa kaupunkien, luontomaisemien ja tien päällä olemisen tunnelmat sekoittuvat toisiinsa ja edustavat ehkä sitä kaikkein 2000-lukulaisinta yhtyeen nykyisessä musiikissa.
Nämä laatubiisit jäävät fanien omaisuudeksi, eikä niitä ymmärtääkseni olla festivaalilavoilla juuri kuultu, mutta The Ballad Of Darren varmistaa Blurin aseman relevanttina levybändinä, mikä on tämänikäiselle ryhmälle erittäin arvokasta. Ja kyllähän The Narcissist -sinkkubiisi taitaa nousta melodisuudessaan ihan aidoksi klassikoksi.
