BLUR: Think Tank

Kun entiset yhteistyökumppanit eroavat riitojen takia, on alettava miettimään kenen joukoissa seisoo. Morrisseyn vai Marrin? Brownin vai Squiren? Andersonin vai Butlerin?

Varsinkin brittiläinen poplehdistö nauttii näistä tilanteista ja he kyllä osaavat valita puolensa. Blurin seitsemännen studioalbumin ympärillä on pyörinyt juuri tällainen keskustelu. Albumin äänitysten alkuvaiheissa kävi selväksi, että kitaristi Graham Coxonin ura yhtyeen jäsenenä ei jatku. Syyksi vihjailtiin Coxonin erimielisyyksiä sillä hetkellä levyä tuottaneen Norman Cookin alias Fatboy Slimin kanssa ja/tai yhtyeen muiden jäsenten visiosta poikkeavaa näkemystä tulevan levyn musiikillisesta suunnasta.

Laulaja Damon Albarnin ekskursiot rytmillisempään suuntaan ensin Gorillazin ja sitten hienon Mali Music -projektin kanssa saivat joidenkin nenät nyrpistymään ja toiset odottamaan uutta julkaisua innolla. Coxonin lähtö oli joka tapauksessa aikamoinen pommi. Miten ihmeessä Blur voisi jatkaa ilman häntä, miltä yhtye kuulostaisi ilman hänen kekseliäitä kitarasovituksiaan ja kieroja taustalaulujaan. Miehen panos Blurin musiikissa on ollut enemmän kuin neljäsosa.

Puolen valitseminen ei ollut vaikeaa varsinkaan NME:lle. Kitaristi oli helppo nostaa jalustalle bändin musiikillisena omatuntona ja lo-fin kitarapopin vankkumattomana puolestapuhujana. Itseriittoinen Albarn oli helppo leimata tarinan konnaksi. Ärsyttävä basisti ja näkymätön rumpali jätettiin suosiolla taka-alalle.

Kohun jälkeen on miellyttävä huomata, että yli puolet Think Tankista on täyden kympin tavaraa. Ennakkomakua antoi mykistävän hieno Out Of Time -single. Laulu on helppo julistaa yhdeksi kaikkien aikojen vahvimmaksi comeback-raidaksi. Blur on aina ollut erinomainen singlebändi ja Out Of Time ansaitsee paikan For Tomorrowin, Girls & Boysin, Song 2:n ja Tenderin rinnalla.

Ryhmän levyt ovat olleet parhaimmillaan tulvillaan hienoja biisejä, mutta sekaan on aina mahtunut muutama täysin turha raita. Tämä pitää paikkansa nytkin.

Ambulance aloittaa Think Tankin komeasti kevyen kilkutuksen kera. Damon toteaa heti aluksi "I ain't got nothing to be scared of" ja koko viisiminuuttinen pitää vahvasti otteessaan. Out Of Time jatkaa hienoa tunnelmaa, mutta Crazy Beatin vuoron tullessa menee otsa ryppyyn. Tämän perusteella on helppo ymmärtää, jos Coxonilla meni sukset ristiin Norman Cookin ja muun bändin kanssa. Kerran hauska pala on huono sekoitus Song 2:ta ja brittipopin lagerlad-kliseitä. Näitä Blur tekee vasemmalla kädelläkin.

Norman Cook on ollut tuottamassa vain kahta kappaletta. Toinen niistä, Gene By Gene, on Crazy Beatia parempi mutta silti levyn heikointa antia. Edellisen 13-levyn tuottanut William Orbit on mukana yhden laulun verran. Laiskasti nimetty Sweet Song (levyltä löytyy myös Good Song) alkaa liki kuulumattomiin miksatulla sähkökitarariffillä ja käynnistyy sitten hiljaisena pianoballadina. Albarnin kykyjä tulkitsijana kukaan tuskin epäilee edellisen albumin vereslihaisten laulusuoritusten jälkeen.

Myös ecstasyhuuruinen, syvän basson viemä On The Way To The Club on täysosuma. Tarttuvalla Sly & The Family Stone -tyylisellä kertosäkeellä alkava Brothers And Sisters kehottaa siskoja ja veljiä "rebuilt your lives", mutta taantuu sitten tylsäksi Shaun Ryder -parodiaksi. Reilun minuutin mittaisen Oi!-punkinWe´ve Got A File On Youn olisi voinut haudata singlen täytebiisiksi. Osa levyn materiaalista on rakennettu afrobeatmaisesti pyörivien sointukulkujen toistoille ja Jetsin lopettava saksofonisooloilu antaa kuvaa, miltä tulos olisi voinut kuulostaa, jos sille tielle olisi lähdetty vielä rohkeammin.

Vaikka Graham Coxon olisi eittämättä antanut oman hienon lisänsä Think Tankille, ei häntä suurelta osin levyä kaipaa lainkaan. Mies on ehtinyt levyn kuultuaan antaa muutaman happaman kommentin lehdistölle, mutta aivan turhaan. Vaikka kokonaisuudesta jääkin kuva, että rohkeaa linjaa ei aivan uskallettu tai jaksettu viedä loppuun asti, Blurin tulevaisuus näyttää kuitenkin hyvältä. Kuten Albarn Ambulancella laulaa: "I know I'm not all there/but I´m getting getting getting there".