Suhteeni Children Of Bodomiin on hieman ristiriitainen. Vaikka en aina olekaan osannut päättää, pidänkö yhtyeen esittämästä musiikista vai en, olen alusta (no, en ihan ensimmäiseltä demolta) asti ihaillut sitä antaumusta, ammattitaitoa ja asennetta, joka liittyy kaikkiin sen tekemisiin. Something Wild (1997) räjäytti aikoinaan päässäni montakin pottia, mutta saatuani sen kuuntelemisesta lopulta yliannostuksen, siirryin vaiheeseen, jossa en voinut yksinkertaisesti enää sietää sitä vitun kilkutusta. Tästä syystä vihaan Hatebreederiä (1999) edelleen, vaikka se näin jälkikäteen tarkasteltuna ei ole edes huono levy.
Täysin päinvastainen ilmiö kävi, kun Hate Crew Deathrollin (2003) kohdalla otettu askel rankempaan ja raaempaan suuntaan sai minut taas aidosti innostumaan Children Of Bodomista. Olin edelleen innoissani, kun Are You Dead Yet? (2005) ilmestyi. Ajattelin, että riffien painottaminen soolojen edelle olisi jotenkin se juttu, joka tekee yhtyeen esittämästä musiikista kuuntelukelpoista. Mutta eihän se ihan niinkään mennyt, ja näin jälkikäteen tarkasteltuna kyseinen levy ei oikeastaan olekaan niin hyvä.
Kuunneltuani koko katalogin (johon kuuluu myös Follow The Reaper, 2000) kerralla läpi jouduin lopulta toteamaan, että ”se juttu” ei ole yksinomaan riffeissä, melodioissa tai sooloissa. Se on joko niiden määrittelemätön yhdistelmä, tai sitten se vain on. Children Of Bodom on yhtä kaikki luonut konseptin, joka on lukuisista jäljittelijöistä huolimatta pysynyt niin ainutlaatuisena, että vain yhtye itse osaa tehdä sen oikein.
Niin myös Blooddrunkin tapauksessa. Kyseessä saattaa olla vielä entistäkin riffivetoisempi, yllättävän räjähdysherkkä ja lähes enteilevän tummasävyinen teos, mutta se on silti aivan yhtä tunnistettava kuin mikä tahansa edeltäjistäänkin. Kun peli avataan Hellhounds On My Trail -kappaleella kuin mikäkin orchestra-hitein varustettu Slayer, ei esittävästä taiteilijasta vain voi erehtyä. Ei tarvitse edes odottaa, että Alexi Laiho avaa suunsa.
Kun vertaa koko levyä edelliseen tuotokseen, ei voi välttyä ajatukselta huomattavasti tasapainoisemmasta ja rennommasta kokonaisuudesta. Blooddrunkilla jokainen yksittäinen biisi tuntuu olevan automaattisesti oikealla paikallaan, eikä kappaleiden sisällä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pelata kovinkaan monimutkaisilla rakennuspalikoilla. Maltillisten sovitusten sekaan on ujutettu muutama todella timanttinen riffi ja lopputuloksena on – huonoja kielikuvia suosien – isolla autolla ajeleva viikatemies, joka ei pysähtele eikä kysele turhaan. Vaikka se sitten johtuisikin vain siitä, että kyseinen viikatemies on päissään.
Blooddrunk saattaa olla jo aika kaukana Something Wildista, mutta suurta järkytystä se ei yhtyettä pitkään seuranneille kuuntelijoille tarjoa. Riittävän putkinäköisesti analysoiden levyjen välillä voi kuitenkin nähdä luontevan, helposti seurattavan kaaren, jonka jatkeeksi Blooddrunk sopii kuin itsestään. Tässä valossa se seikka, että kyseessä on bändin levyistä rosoisin, olisi tavallaan ollut ennustettavissa. Yllättävää sen sijaan on, kuinka rosoinen levy lopulta onkaan.
Olisi houkuttelevaa puhua punkista, mutta Children Of Bodomin kohdalla punk on yksinkertaisesti väärä sana. Vaikka yhtyeen ulosannissa onkin päällimmäisenä tietty huolittelematon, varomattoman suorasanainen ”haista vittu” -asenne, selkeä äänimaailma ja tinkimätön soittotarkkuus ovat sen kannalta aivan yhtä olennaisia tekijöitä. Bodom-asteikolla mitattuna Blooddrunk lipsahtaa kuitenkin paikoitellen jo kohkauksen puolelle, ja varsinkin päätöskappaleessa Roadkill Morning on sitä paljon puhuttua tekemisen meininkiä. Soolojakin kappaleissa toki on – laskekaa vain kuinka monta – mutta ne ovat niin luontevissa paikoissa, ettei niitä kaikkia aluksi edes huomaa.
Maistiaisina jaeltujen Blooddrunkin ja Banned From Heavenin perusteella on turha vetää aikaisia johtopäätöksiä. Jos Children Of Bodomin aiemmat singlelohkaisut ovatkin olleet tarttuvampia, Blooddrunkin kaikki kappaleet vaativat aiempaa enemmän kuuntelua todella avautuakseen. Vain aika näyttää, mihin levy Children Of Bodomin diskografiassa sijoittuu, mutta tällä hetkellä uskaltaisin kuitenkin väittää, että kyseessä on yhtyeen paras tekele. Siis minun mielestäni.
Blooddrunk ilmestyy 9. huhtikuuta.
