Devendra Banhart laittaa friikkilipun liehumaan. Hänen neljännestä albumistaan tulevat mieleen Donovanin ja Tyrannosaurus Rexin 60-luvun lopussa julkaisemat levyt – muutenkin kuin laulajan värisevän vibraton takia. Niissä on samaa lapsenmieltä ja suurisilmäistä maailman ihmettelyä. Tajunnanlaajennusaineilla lienee osuutta asiaan.
Kaikki liikkeet tarvitsevat johtajan. Pitkätukkainen Banhart on valikoitunut uuden amerikkalaisen happofolkin pin up -pojaksi. Ainakin marginaalissa vipinää aiheuttanut liike vaikuttaa toimittajien luomalta kuplalta, mutta onneksi Banhartin veden lailla virtaava musiikki on kiinnostavaa. Se on kekseliästä ja sopivan kummallista.
Kuten Bob Dylanille kävi 40 vuotta sitten, aiemmin trubaduurina esiintynyt Banhart löysi ennen tätä levyä sähkön. Cripple Crow on useilla raidoilla soittavan taustayhtyeen ansiosta Banhartin levyistä ryhdikkäin, mutta harvoin kuitenkaan rockia. Ääntä ei ole vahvistettu liikaa. Myös käsirummut, akustiset kielisoittimet, huilu ja silmät suljettuina vasemmalta oikealle huojuva kuoro kuuluvat olennaisesti Cripple Crow’n ilmeeseen.
Vääntyneen folkin, yhtyepsykedelian ja espanjankielisten bossa nova -laulelmien lomaan on tilkitty viitteitä monista muistakin tyyleistä, kuten The Shangri-Las -tyylisestä tyttöbändipopista ja kabareeviihteestä. Kaiken lisäksi levyn kappaleilla on taipumus ajautua kesken kaiken arvaamattomille raiteille. Yli 70-minuuttinen runsaudensarvi saattaakin olla parhaimmillaan kahdessa osassa nautittuna, vaikka harsomaisen Dragonflysin kohdalta katkaistuna.
Devendra Banhartin tekstit huojuvat surrealismin ja naivismin rajamailla. Alituisen vakavuuden sijaan hän virnistelee kuulijoilleen vähän väliä. Banhartin viesti on pinnallinen ja yksinkertainen (”olen kuin lapsi” ja ”sota on paha”), mutta niinhän se oli alkuperäisillä hipeilläkin.
