Olin kuunnellut orkesterin aiemmat albumit suuremmin innostumatta: varsin mukavaa musiikkia, vaan ei pakottavaa syytä sysätä soittimeen kolmatta kertaa, kun on muitakin kiekkoja kuunneltavana. Viime syksynä hankkiuduin bändin keikalle. Hyvät bileet, reipasta soittoa lievällä opistoaksentilla ja ennen kaikkea maksimaalinen määrä tavuja jok’ikisellä rivillä. Bändi oli hyväntuulinen, yleisö innokasta ja tilaisuus viihdyttävä, mutta ei vielä inspiroinut kääntämään palttoota.
Mutta mitäs kolmas kerta sanookaan? Elleivät korvani vallan valehtele, Don Johnson Big Band lukuisine avustajineen on pyöräyttänyt moni-ilmeisen ja musikaalisen albumin, jonka kuuntelu muuttuu kerta kerralta mielekkäämmäksi. Ensimmäiseksi korvaan tarttuu se, että Tommy Lindgren malttaa luennoida aiempaa rennommin. Toki tuttu polotusvaihdekin iskeytyy silmään, mutta ei enää juutu päälle. Saarnamies vallan herkistyy Island Girlissä, joka olisi kotonaan vaikka 22-Pistepirkon kantripalojen joukossa.
Levyllä ei ole One MC, One Delayn kaltaista rymyhittiä, eikä sellaista tarvitakaan. Jo kolmessa ensimmäisessä biisissä (Road, Cocoa Cacoa, Private Intentions) on aivan tarpeeksi tarttumapintaa soittolistamoguleille ja satunnaisille poppareille, jotka hankkivat korkeintaan levyn kuukaudessa. Kolmikosta komeimmin soi viimeksi mainittu, johon väkeä ja voimaa tuo amerikkalainen gospel-kuoro. Private Intentions nappaa mukaansa ensi säkeestä lähtien, mutta kirkollinen osuus kohottaa sen arvaamattomiin korkeuksiin. Kuorokuorrutus toimii, nyt lapsiversiona, myös Hidden Rainbow’ssa.
Tehdäänkö kolmoskehän sisäpuolella enää levyjä ilman Emma Salokoskea? Niin tai näin, hän on nainen paikallaan varsinkin brassisävyisessä Cocoa Cacoassa, jonka kielivalinta ja Busy Relaxin’ -biisin steel pan -rummutus maalaavat kuvaa Don Johnson Big Bandista musiikillisena wok-pannuna, johon sopii heittää mitä hyvänsä tuoretta tai pakastettua ja aina maistuu. Leikkisin esimerkki tästä on ragtimen hengessä koikkelehtiva puolikaribialainen nimikappale. Mitä vieraisille poikkeaviin muusikkoihin tulee, annostelu on onnistunut mainiosti, aidosti biisien ehdoilla, kuten tapana on klisettää Albumista kuulee, että sen eteen on paiskittu töitä. Silti musiikki jättää vaikutelman vaivattomuudesta. Edelleen on tilaa päähänpistoille ja hupsutuksille
Kyseessä on hyvä levy, ellei peräti erinomainen. Rocklehden arvostelija on mielipiteensä muotoillut. Taloustoimittajat spekuloivatkoon, mahtaisiko tässä olla seuraava suomalaisen musiikin vientiartikkeli.
