On pakko tunnustaa, että Don Johnson Big Band oli jo unohtua. Eikä ihme, sillä bändin edellisestä studioalbumista on kulunut kuusi pitkää vuotta. Tauon aikana yhtyeen virallinen naamataulu Tommy Lindgren on muun muassa julkaissut soololevyn ja veivannut viihdettä Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana -suuryhtyeen riveissä.
Physical Digitalin kuunteleminen tuntuu osapuilleen samalta kuin vanhan opiskelukaverin tapaaminen pitkästä aikaa. ”Ai niin, en muistanutkaan, että se oli noin kiva tyyppi!”
Ajan hermolle ei onneksi ole liikaa rynnitty, vaan yhtyeen poikkitaiteellinen pop-groove soljuu omassa aikaulottuvuudessaan henkien aitoutta ja rakkautta musiikintekemistä kohtaan.
Vaikka Don Johnson Big Bandiä ei ole tullut isommin ikävöityä, on silti miellyttävää tavata se uudestaan – hivenen uudistuneena mutta samalla omana itsenään. Pohjimmaisen olemuksen säilyminen tekee DJBB:stä paikoin jopa retroisan kuuloista, kun vielä 2000-luvun alussa orkesteri toimi kotimaisena suunnannäyttäjänä.
Ajan hermolle ei onneksi ole liikaa rynnitty, vaan yhtyeen poikkitaiteellinen pop-groove soljuu omassa aikaulottuvuudessaan henkien aitoutta ja rakkautta musiikintekemistä kohtaan.
Muutoksia entiseen on tullut sen verran, että säveltäjä-tuottajabeatboxaaja Felix Zenger on liittynyt donjohnsonien riveihin. Lisäksi usealla albumin kappaleella kuullaan kitaristi Petteri Sariolaa. Myös bändin luottojengiin kuuluvat Emma Salokoski ja Tuomo käyvät laulamassa.
Physical Digital on sillisalaattimainen kokonaisuus, hyvässä ja pahassa. Punaista lankaa tästä ei ehkä kannatakaan etsiä, sillä yhtye kohkaa menemään hyväntuulisesta r&b:stä etnoiluun, urbaaniin funkiin ja tanakampaan hip hop -tunnelmointiin.
Soundipaletti on miellyttävän värikäs, ja jäsenten taitokapasiteetti edellisiltä DJBB-albumeilta tutulla tasolla. Lindgren räppää läpi levyn hyvin mutta on välillä jäädä lukuisten vierailevien äänien jalkoihin.
Levyn vangitsevin kappale on menettämisen kokemuksen kiteyttävä, Sariolan laulama päätösraita Invisible. Positiivisemmasta poljennosta edukseen erottuvat lennokkaat Happiness ja Somebody. Odyssey taas kuuluu bändin sävykkäimpiin suorituksiin.
Sekavahko kokonaisuus kaipaisi lisää fokusta ja särmää, mutta pääasia on, että vanha kaveri on palannut takaisin maisemiin ja toivottavasti pysyykin täällä tovin.
