DON JOHNSON BIG BAND: Records Are Forever

DON JOHNSON BIG BAND
Records Are Forever
Beat Back

Niin platinaan ja Emma-palkintoihin hukutetun Don Johnson Big Bandin järisyttävä menestys kuin sen uusin lukukin käyvät ymmärrettäväksi vasten kotimaisen populaarikulttuurin hajautumista 1990-luvun lopussa. Aikanaan lukiossa yhteen lyöttäytynyt nelikko ilmentää aikaansa selkeästi, eikä ole sattumaa, että se on erikoistunut sovittamaan yhteen pinnallisia juonteita vaihtelevista musiikkiperinteistä. Tämä jos mikä auttaa paikantamaan Big Bandin uudenaikaisena koko kansan yhtyeenä: se on onnistunut ongelmitta erottautumaan niin kotimaisesta rokista kuin räpistäkin tinkimättä vetovoimastaan ja ollut etulinjassa, kun kysyntä jälkimodernille, laajakatseiselle groovelle on kasvanut.

Ensialkuun Records Are Forever tuntuu ottavan kohteliaasti etäisyyttä vanhan soundin kivijalkoihin. Se ei tarjoile vain lisää sitä samaa hikistä, iloluontoista ja laulattavaa, orgaaniseksikin kutsuttua sekameteliä: ristisiittoisia grooveja, staccato-räppejä ja kiertäviä koukkuja. Räjähtävän L.L.H.-ensisinglen, tarttuvan Check The Recordin ja funkyn Get It Rightin kaltaisten totunnaisten Don Johnson -standardien jälkeen nelikko yllättää hartaalla, lauletulla, sormin näppäillyllä ja viulun värittämällä Dirtillä, joka on palkitseva yritys pusertaa vanhasta koneesta jonkinlaista karvalakki-countrya. Se yksin poikkeaa nelikon diskografiasta kenties radikaalimmin kuin yksikään toinen kappale, ja niin ikään laulettu, nauhattoman basson koristelema ja mieltäylentävän pirteä Take You Home syventää vaikutelmaa puhaltimien varaan rakennetusta, luonnosmaisen pelkistetystä Dead Man’s Handsista puhumattakaan.

Vaikka Don Johnson koettelee siellä täällä uudenlaisten soundien ja ilmaisumuotojen mahdollisuuksia, Tommy Lindgrenin tavaramerkiksi muodostunut papatus nostaa kärkkäästi päätään ja nivoo hajanaisen ja sekavasti jaksotetun paketin väkivaltaisesti yhteen. Enteilevä lopputulos puoltaakin näkemystä, jonka mukaan nelikko on sen verran urautunut, että se tekee niin hyvässä kuin pahassakin vaihtelevista aihioista ja aineksista lähinnä itsensä kuuloista, lineaarista poukkoilua, jonka intensiteetti on keskeisin muuttuja. Vaikka panhuilut, poretabletit, synteettiset tekstuurit, beatboxaus ja ennakkoluulottomat kokeilut eivät teekään tyhjäksi sitä tosiasiaa, että nelikolla on kotoisasta karsinasta pitkä matka joka paikkaan, paletin uudet värit tukevat tulevia matkoja entistä etäämmälle pelikentästä, jota tämä hieno lavayhtye on hallinnut suvereenisti koko 2000-luvun.