DON JOHNSON BIG BAND: Breaking Daylight

DON JOHNSON BIG BAND
Breaking Daylight
Beat Back

Helsinkiläinen Don Johnson Big Band (Johannes Laiho, sormiot; Tommy Lindgren, vokaali; Pekka Mikkonen, puhaltimet; Kari Saarilahti, kitara, basso, sähkörummut) sai odottamatonta menestystä Support de Microphones -omakustanteellaan (2000). Levy löysi suuren yleisön, sai fantastiset kritiikit ja hieman myöhemmin jakelusopimuksen Sonylta. Kaipa sitä voi hyvällä syyllä kutsua kulttimateriaaliksi – huomattavaksi kotimaiseksi hip hop -julkaisuksi.

Jostain syystä nelihenkinen big band tai pikemminkin sen seuraajat tuntuvat karttaneen tuota hip hop -leimaa, vaikka se sopii yhtyeeseen varsin ongelmattomasti. Toki Breaking Daylight esittelee ennakkoluulottomasti monenkirjavaa rytmimusiikkia, vivahteita, syviä soundeja ja suuntia – jotka loppujen lopuksi taipuvat nöyrästi Don Johnson -mittaan ja kulmikkaaseen hip hop -palettiin; ne ovat alisteisia, tuotannollisia ratkaisuja, paremman puutteessa. Niihin perustuu Big Bandin kestävä maine kokeellisena ja arvaamattomana kvartettina, kriitikkojen bändinä. Osa menee tietysti "orgaanisuuden" piikkiin; nehän soittavat ihan itse!

Breaking Daylight on odotetusti vahva hybridi, dokumentti yhtyeestä, joka luovii kevyesti ja uteliaasti mutta joka suuntaan. Josko kvartetti seuraavalla levyllään vahvistaisi viittauksiaan – profiloituisi, yhdistäisi langat ja leikkaisi turhat rönsyt pois? Hyvä sävellys ei niistä kostu, mutta omalla tavallaanhan nuo pinnalliset elementit, maalailut ja ohuet referenssit kuitenkin ovat hyvin keskeisessä roolissa; pohjimmiltaan Don Johnson on ainakin toistaiseksi kevyttä sillisalaattia, arvaamatonta crossover-potentiaalia, ja onhan yhtyeellä mittaamaton arsenaali viihdyttäviä voimakeinoja, koukkujakin.

Breaking Daylight vetää puoleensa ja kestää kriittisenkin tarkastelun; pohja kestää vallan mainiosti. Tommy Lindgren hoitaa osansa varsin hienosti hänkin. Spokenin ja double-time-väännön välissä MC:tä kuullaan myös pienemmällä vaihteella, ja vahvan esiintyjän heikoimmaksi osa-alueeksi osottautuvat nimenomaan kesymmät tempot – mutta nämä ovat olemattomia huomautuksia, niin hienosti Lindgren hallitsee vaihdoksensa.

Breaking Daylight on juuri sellainen pitkäsoitto kuin Big Bandilta odotettiin, kenties enemmänkin. Tässä on levy, jolla pohja ei tule töksähtäen vastaan. Rönsyilyä ja värejä on luvassa kosolti, muta niitä käytetään hyvällä maulla; sovitukset ja rakenteet ovat aivan uudella tasolla; rytmiikka on kaikkiaan fantastista ja elävää. Soundit hengittävät yhtä lailla, eikä erinomaisesta lp:stä puutu muotoa tai massaa, korkeintaan bluesia!