DOVES: Some Cities

DOVES
Some Cities
Heavenly

Vanhaan kotikaupunkiin palaaminen on aina yhtä kaksijakoista. Kaikkialla on tutun turvallisia asioita muistuttamassa omasta menneisyydestä, ystävistä ja vihamiehistä, katkeransuloisista ensimmäisistä ihastuksista ja turpiin saamisista. Ei vie kauan, kun mieleen palaa, miten ahdistavan pieneltä kaupunki tuntui ja miten paljon sieltä halusi pois. Silti kaiken haluaisi pysyvän muuttumattomana – uudet rakennukset ovat poikkeuksetta turhia ja tuttujen kahviloiden katoaminen pahimman luokan rikos.

Some Cities on Dovesin tapa käsitellä kaikkea tätä. Levy sai osaksi innoituksensa siitä, miten paljon ja nopeasti yhtyeen kotikaupunki Manchester oli muuttunut aina sillä välin, kun yhtye oli kiertueella. Se saa myös miettimään lapsuutta ja teini-ikää, ajan kulumista.

Soundillisesti erinomaisen onnistuneesti päivitetty Some Cities on aikaisempia levyjä rujompi. Edeltäjänsä The Last Broadcastin unenomaiseen sointiin päädytään oikeastaan vain levyn päättävällä Ambitionilla, joka onkin äänitetty entisessä munkkiluostarissa! Kappaleet ovat lyhyempiä ja riisutumpia. Yhdessä Dovesin kanssa tuotantovastuun jakava Ben Hillier alkaa olla melkoisen velhon maineessa, sillä miehen aikaisempien töiden joukosta löytyy muun muassa upeat Blurin Think Tank ja Elbow'n Cast Of Thousands.

Useimmissa kappaleissa silmille lyö vastustamattomasti hakkaava rumpukomppi, eikä missään paremmin ja intensiivisemmin kuin ensimmäisellä singlellä Black And White Town. Se kuulostaa siltä kuin Doves olisi päättänyt äänittää modernisoidun northern soul -version vanhasta The Byrdsin singlen b-puolesta Why. Kappaleesta tehty Lynne Ramsayn ohjaama videokin on yksi parhaita vuosikausiin. Jos Paul Abbottin loistavasta Shameless-telkkarisarjasta riisuisi kaiken huumorin, voisi lopputulos näyttää aikalailla tältä.

Jimi Goodwin kuulostaa yhä laulaessaan äärimmäisen vilpittömältä. Hän saa enemmän tunnetta yhteen lauseeseen kuin useimmat r'n'b-akrobaatit kokonaiseen uraan. Jokaisella levyllä ihastun myös yhä enemmän Jez Williamsin vähäeleiseen kitarointiin.

Dovesin soitto on muutenkin nautinnollista kuultavaa. Se toimii kuin jalkapallojoukkue, joka ilman virtuoosimaisia pelaajia onnistuu yhteen hiileen puhaltamalla kaatamaan tähtiä vilisevän ryhmän ylipalkattuja yksilösuorittajia. Ja sehän on aina yhtä hienoa.