IGGY POP: Skull Ring

Arvio julkaistu Soundissa 11/2003.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.
Kokeellisen Avenue B:n ja voimattoman Beat ´Em Upin jälkeen Iggy Popin soololevyjen painoarvo on vääjäämättömästi keventynyt. Todella merkittävistä töistä on aikaa sitäkin enemmän. Skull Ringillä Iggy on ottanut toisenlaisen lähestymistavan ja se kantaa hedelmää oitis.

Arvio

IGGY POP
Skull Ring
Virgin

Kokeellisen Avenue B:n ja voimattoman Beat ´Em Upin jälkeen Iggy Popin soololevyjen painoarvo on vääjäämättömästi keventynyt. Todella merkittävistä töistä on aikaa sitäkin enemmän. Skull Ringillä Iggy on ottanut toisenlaisen lähestymistavan ja se kantaa hedelmää oitis. Suurimmalla osalla biiseistä bändinä toimii Beat ´Em Upillakin soittanut The Trolls, mutta silloin puolalaisen laivaorkesterin intensiteetillä solistiaan säestäneeseen kokoonpanoon on saatu piiskattua virtaa ihan erilaiset volttilukemat. Mutta mikä monia Skull Ringissa kiinnostaa, on Iggyn lyöttäytyminen kimppaan jälleen The Stooges -ajoilta tuttujen Ashetonin veljesten kanssa.

Oli Iggya komppaamassa kuka tahansa, on äijä itsekin vedossa. Biisit eivät Skull Ringillakaan ole säveltaiteen merkkiteoksia, mutta millä tavalla simppelit runttaukset saadaan rullaamaan ei ole yksinkertainen juttu. Erityisesti Motor Innin primitiivinen junnaus on lähes yhtä pelottavaa kuin Iggyn nykyinen ulkomuoto. Se on muutenkin ainoa biisi, missä koko ajan kielen päällä olleet The Stooges -vertailut voi tuoda julki.

Jos ikää Iggylle onkin kertynyt, ei Skull Ringilla ole väsymyksestä tietoakaan. Karismakin on tallella: Til Wrong Feels Rightissa nippuun pistetään koko nykyinen musiikkibisnes, mutta pelkän akustisen kitaran säestyksellä Iggy saa lopputuloksen kuulostamaan kuin pahimmaltakin murhabluesilta. Varsinaisia huteja Skull Ringilla ei ole ensimmäistäkään.

Oli levyn isohkosta vierailijakaartista mitä mieltä tahansa, tuovat erilaiset biisit eloa pitkälle levylle. Sum 41:n (!) kanssa silpaistu ensimmäinen sinkkuvalinta Little Know It All on kompromissin makuinen melodinen poppibiisi, mutta sellaisenakin varsin toimiva. Green Day tuo erityisesti Private Helliin ryhdikkyyttä varsinaisten kokoonpanojen soittaessa fiilistelevämmin. Median lemmikistä sylkykupiksi yhdessä yössä muuttunut Peaches vierailee kahdella raidalla.

Mitään uutta Iggy Pop ei itsestään enää kerro, mutta niin lystikkäästi ja kyynisesti hän ympäröivää rokkimeininkiä havainnoi, että Iggy voidaan ylentää yhtä hyvin punk rockin vanhimmaksi valtiomieheksi kuin likaiseksi vanhaksi mieheksi, rockin omaksi Charles Bukowskiksi. Liekö sattumaa, että Blood On My Coolin kitarakuvio on lainattu Huonosti käyttäytyvien miesten tunnarista? 

Lisää luettavaa