IGGY POP: A Million In Prizes – The Anthology

IGGY POP
A Million In Prizes - The Anthology
Virgin

Kattavaa Iggy Pop -kokoelmaa odottaneille A Million In Prizes – The Anthology on pettymys. Kahden cd:n paketti sisältää liki kaikki takuuvarmat ja tutut Iggy-suosikit, mutta parhaimmillaankin sitä voi kutsua vain Nude & Rude: The Best Of Iggy Pop -kokoelman (1996) laajennetuksi ja päivitetyksi versioksi. Täydelliselle ummikolle tai vain muutamia Iggy-levyjä omistavalle peruskuluttajalle The Anthology on mitä mainioin sijoitus, mutta tarkemmin James Osterbergin värikkääseen uraan tutustuneille se ei paljon tarjoa. Selvästi tähän ei ole pyrittykään, sillä yhtäkään uutta kappaletta ei kokoelmalle ole siunaantunut.

Iggy Popin levytysuran voi jakaa karkeasti neljään vaiheeseen: varhaiset The Stooges -vuodet, yhteistyö David Bowien kanssa, sekalainen ja suuntaa hakeva 80-luku sekä Brick By Brickistä ja American Caesarista (1990 ja 1993) startannut uuden nousun aika. The Anthologyn suurimmaksi ansioksi onkin luettava miehen eri vaiheiden suhteellisen tasapuolinen tarkastelu. Kovassa huudossa oleva The Stooges -materiaali ei ole selättänyt maineeltaan alavireisesti sujunutta 80-lukua, vaan kaikilta Iggy-kiekoilta on materiaalia mukaan mahtunut.

Aikajanan ollessa 1969-2003, on joitain oikomisia tullut pakostikin matkaan, mutta täydellisiä mokia eivät kokoelman koostajat ole työssään tehneet. Jos sellaiseksi ei laske American Caesarin ja Naughty Little Doggien (1996) ohittamista yhdellä biisillä per levy. Kyseiset pitkäsoitot olivat kuitenkin Iggyn arvostuksen kannalta elintärkeitä ja palauttivat miehen myös kaupallisesti relevantiksi artistiksi. Verevästä 90-luvun tuotannosta A Million In Prizes – The Anthology antaakin vääristyneen kuvan.

Ykkös-cd on täynnä rockin kiistämättömiä klassikkobiisejä. Muun muassa No Fun, I Wanna Be Your Dog, Search & Destroy, China Girl, Lust For Life ja The Passenger ovat kappaleita, joiden puuttumista yhdestäkään levyhyllystä ei kevyin tekosyin voi kuitata. Jos kolme ensimmäistä ovat täydellisiä esimerkkejä alkuvoimaisesta rockista, voinee jälkimmäistä biisitrioa luonnehtia kahden täysin erityyppisen lahjakkuuden onnistuneeksi kohtaamiseksi. Siitäkin huolimatta, että The Passengeriin ei Bowielle ole myönnetty virallista biisintekokrediittiä.

Kokoelman toinen osa ei ole lähellekään samanlaista ilotulitusta, mutta hyviä hetkiä on mahtunut myös Iggyn uran tuoreemmalle puolelle. Hienon I’m Boredin jälkeen oli useamman vuoden hiljaiselo, jonka rikkoi oikeastaan vain yhdessä Sex Pistols -kitaristi Steve Jonesin kanssa kynäilty Cry For Love – oudon viehättävä kappale Iggyn katalogissa, jolla mies alkoi kuulostaa jo enemmän Bowielta kuin Bowie itse. Nykyvinkkelistä katsottuna. Se olikin enemmän kuin osuva päätöspiste miesten kymmenvuotiselle yhteistyölle.