Igster on saanut vähäksi aikaa kyllikseen kirskuvista kitaroista, joten on aika inspiroitua Michel Houellebecqin proosasta ja käydä hyräilemään Kuolleita lehtiä alkeisranskalla. Jacques Prévertin ikivihreä Les Feuilles Mortes kuullaan sekä levyn alussa että lopussa. Versioiden väliin mahtuu vajaa puoli tuntia musiikillista hakuammuntaa.
Iggy Pop croonerina on virkistävä ajatus ja menee ainakin pieninä annoksina täydestä. Eivät chansonin kuninkaatkaan yleensä olleet kultakurkkuja, vaan vetivät pisteet kotiin heittäytymällä sanomansa ytimeen ja yleisönsä käsivarsille. Toisessa ranskankielisessä kappaleessa (Je Sais Que Tu Sais) Iggy jättäytyy Lucie Aimén taustalaulajaksi. New Orleansin jazzia mukaileva King Of The Dogs ja synkkä yksinpuhelu A Machine For Loving onnistuvat. Puolivalmis blues He’s Dead/She’s Alive tekee oikeutta Iggyn äänelle. Kyllästymisestä huolimatta kitaroin räimitty Nice To Be Dead, Jobim-laina How Insensitive ja teknopoppailu Party Time ovat silkkaa täytehöttöä.
Iggyn karisma kantaa silloin, kun materiaali antaa myöten. Juosten kusaistu ja pyyhkimättä paskottu Préliminaires ei ole Detroitin narsistin kehnoin soolo, mutta vielä kauempana se on parhaasta.
