Levyarvio: Vastustamaton ja näkemyksellinen – Iggy Popin Free on mittaansa suurempi

Iggy Pop
Free
Caroline

Monilla on Iggy Popista liian yksiulotteinen kuva. Tietenkin miestä arvostetaan yhtenä rockin alkuperäisistä hurjapäistä The Stoogesin riveissä, ja myös dekadentit vuoden 1977 soolot ovat syystäkin säilyttäneet arvonsa. Mutta siihen se usein jää.

Viime vuosina hän on kokenut selkeää arvonnousua. Ensin tuli mainio, joskin osiensa summasta aavistuksen vajaaksi jäänyt Josh Homme -yhteistyö Post Pop Depression. Sitten tuli Underworldin kanssa tehty erinomainen ep.

Ja nyt: selkeästi Iggy Popin uran parhaimmistoon kuuluva Free, jolla hän kuulostaa sekä tunnistettavasti itseltään (eikä keneltäkään muulta) että täysin uudenlaiselta.

Jazz-trumpetisti Leron Thomas on täydellinen kumppani. Iggyn paikoin hauskan yliampuvasti fraseeraava murina istuu upeasti Thomasin tummasävyisen mietteliäisiin, paikoin jatsahtaviin ja paikoin postpunkahtaviin kappaleisiin. Levyssä on jotain samaa kuin Bowien Blackstarissa, ja myös Robert Wyatt tulee mieleen.

Vain puolituntinen levy on mittaansa suurempi, se on nimittäin erittäin syvä. Ulottuvuuksia lisäävät alkuun ja loppuun sijoitetut, brooklynilaistaiteilija Sarah ”Noveller” Lipstaten tuottamat ambientimmat raidat, joiden päälle Iggy vaikkapa lausuu Dylan Thomasia. Vastustamatonta ja näkemyksellistä.