IGGY POP: Beat Em Up

Arvio julkaistu Soundissa 08/2001.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.
Avenue B:n yökerhojazzista ei ole tietoakaan, kun vanha herra Pop räyhää elämän perustotuuksia siloittelematta ja ketään säästelemättä. Iggy on soolouransa aikana luontevasti siirtynyt tyylistä toiseen kulloistenkin mieltymystensä mukaan, mutta näin metalliin lumoutuneelta en muista ukkoa koskaan kuulleeni.

Arvio

IGGY POP
Beat Em Up
Virgin

Avenue B:n yökerhojazzista ei ole tietoakaan, kun vanha herra Pop räyhää elämän perustotuuksia siloittelematta ja ketään säästelemättä. Iggy on soolouransa aikana luontevasti siirtynyt tyylistä toiseen kulloistenkin mieltymystensä mukaan, mutta näin metalliin lumoutuneelta en muista ukkoa koskaan kuulleeni. Beat Em Up on synkkä, raskas ja vähän helvetin katkera albumi, joka ilmenee pelkkää sisältöä vilkaisemalla: Death Is Certain, It´s All Shit, Ugliness… Iggylla jos kenellä on varaa ja kanttia jo tässä vaiheessa ollakin kyllästynyt, mutta Beat Em Up on yli 70 minuutin kestossaan ja sävypaletin yksipuolisessa harmaan suosimisessa paikoitellen työlästä kuunneltavaa.
Kaikki karisma Igsterilla on edelleen tallella, jolla vähän keskinkertaisempikin albumi kantaa pitkälle. Valitettavasti miehen taustayhtye ei ole sieltä skarpeimmasta päästä. Nimibiisissä funkkaillaan kuin krapulainen Red Hot Chili Peppers ja siinä missä hitaampien biisien heviriffittely on sinänsä pätevää, saa veltto yhtye kuulostamaan ne Danzigin ylijäämämateriaalilta. Beat Em Up sentään jäi kokoonpanon viimeiseksi dokumentiksi, sillä levyn nauhoitusten jälkeen basisti, aiemmin Ice-T:n Body Count -kokoonpanossakin vaikuttanut Lloyd "Mooseman" Roberts menehtyi drive by -ammuskelussa. Iggyn yhdessä kitaristi Whitey Kirstin kanssa kynäilemät kappaleet ovat enimmäkseen kovaa luokkaa ja eniten miellyttävät alakuloiset puoliballadit, joita kömpelö bändi ei pääse pilaamaan.
Saviorin ja The Jerkin riipiviä melodioita eivät noviisit kykene ensimmäisessä masennuksenpuuskassaan luomaan. Jonkinlaisen kulminaatiopisteen albumille muodostaa varsinainen viimeinen biisi V.I.P., jonka sarkasmi on suorastaan myrkyllistä. Seurapiirisiipeilyn irviminen ei enää ole niitä raikkaimpia teemoja, mutta kummasti selvästi omista kokemuksista kumpuava tarinointi vippielämän arjesta jaksaa hymyilyttää. Ja vaikka Iggy Footballissa laulaakin tuntevansa itsensä jalkapalloksi, jota potkitaan kentän laidalta toiselle, tämäkään albumi tuskin jää sukupolvensa sitkeimmäksi jääräksi osoittautuneen äijän viimeiseksi sanaksi. 

Lisää luettavaa