INTERPOL: Antics

INTERPOL
Antics
EMI

Interpolin toinen albumi kuulostaa New Yorkilta tähtikirkkaana yönä. Siinä missä yhtyeen Turn On The Bright Lights -debyytti (2002) otti pihteihinsä kiihkeydellään, vangitsee Antics ylpeällä itsevarmuudellaan. Paul Banks (laulu ja kitara), Daniel Kessler (kitara), Carlos Dengler (basso) ja Sam Fogarino (rummut) ovat tehneet vakuuttavimman newyorkilaisen rockalbumin sitten The Strokesin debyytin ja tuntuvat tietävät sen itsekin.

Useimmin näiden anglofiilien yhteydessä mainittu yhtye on Joy Division. Se on täysin aiheellista, sillä Paul Banksin ääni soi yhtä ilmeetönnä kuin Ian Curtisin, ja nuorena hirttäytyneen Joy Division -laulajan tulkintojen tavoin se luo musiikkiin hurjan jännitteen. Myös yhtyeen kaksi albumia on helppo suhteuttaa Unknown Pleasures – ja Closer-levyihin. Turn On The Bright Lightsin soundi oli summittainen ja viimeistelemätön, soitto huolittelematonta. Anticsin äänikuva puolestaan on avara ja uljas, tunnelma surullisella tavalla romanttinen.

Vain kaksi albumia julkaisseen Joy Divisionin lisäksi Interpolin musiikista on löydettävissä muun muassa Echo & The Bunnymenin parhaiden hetkien ylevää hartautta, Bowien Low-klassikon rockpuolen ytimekkyyttä ja Carlos Denglerin sinnikkäissä bassolinjoissa The Cure -konkari Simon Gallupin kaltaista jatkuvaa läsnäoloa. Nelikon musiikki ei silti ole turhanpäiväistä sitaattitaidetta. Kannattaa muistaa, että esimerkiksi Radioheadin levyt OK Computerista lähtien ovat varsin suoraviivaisia vaikutteidensa summia, ja silti oman aikansa inspiroivinta rockmusiikkia.

Anticsin kaikki kymmenen raitaa ovat erinomaisia ja ne ovat riittävän erilaisia keskenään. NARC-kappaleen koukku on Sam Fogarinon takoma tanssibiitti ja tuskin mikään estää Slow Hands -singleä muodostumasta opiskelijadiskojen suursuosikiksi. Niin oudolta kuin se tuntuukin, Next Exit -avaus tuo mieleen Phil Spectorin 60-luvulla tuottamien tyttöbändien kohtalokkaat balladit. Itkettävän kauniisti hiipivän A Time To Be So Small -finaalin vertaaminen Closerin lopettavaan Decadesiin tai Disintegrationin sulkevaan Untitlediin ei ole ylilyönti.

Esikoisalbumia äänittäessään kvartetti käveli pilvenpiirtäjien väliin jäävissä kanjoneissa nuhruisissa puvuissa ja tähteydestä haaveillen. Anticsin jälkeen heillä on varaa keneen tahansa vaatturiin. Tällä levyllä Interpol kohoaa kulttinimestä rockpiirien suursuosikiksi. Albumin suurin sankari on jatkuvasti taivaita hipoen soittava Daniel Kessler.

Antics on mitaltaan ja muodoltaan klassinen rock-albumi. Jo nyt uskallan väittää, että se on myös klassikko.