Hienon ja hitikkään Antics-levyn (2004) jälkeen Interpol lähti yllättäen ja monien mielestä turhaan viemään musiikkiaan entistäkin synkempään ja vaikeammin hahmotettavaan suuntaan. Kolmen vuoden takaisella Our Love To Admirella yhtye hortoili tunnelmasta ja biisiaihiosta toiseen ja onnistui hukkaamaan menestyksensä avaimet. Lähes identtisen oloinen mutta helpommin lähestyttävä ja ulospäinsuuntautuneempi englantilaisserkku Editors vaikutti popularisoineen Interpolin 1980-lukuisen, vahvasti Joy Division -vaikutteisen tyylin paljon vetävämmin.
Tällä neljännellä albumilla Interpolin kolkosti jolkottava soundi on välittömästi tunnistettava, joskin runsaampi kaikkine koskettimineen ja orkestraatioineen. Paul Banks osaa kollegoineen yhä loihtia samanaikaisesti lumoavan ja ahdistavan tunnelman, mutta jonkin sortin patoutunut suuruuskuvitelma on hiipinyt herrain mieleen.
Raskaan ja rönsyilevän Interpolin vaikuttavimmat viisut ovat yllättäen ne kaikkein synkimmät ja verkkaisimmat junnaukset. Beatlesiaaninen (!) Memory Serves tuo kokonaisuuteen elävöittävää ja rauhoittavaa perspektiiviä. Always Malaise (The Man I Am) -kappaleen goottilainen soinnuttelu velloo pahaenteisesti eikä pura jännitettään missään vaiheessa – ja toimii juuri siksi.
Hittejä levyltä on hienoista hetkistä huolimatta vaikea ennustaa. Paul Banksin kovaa laulamat, anthem-tyyliset melodiat hakeutuvat toistuvasti yllättäviin intervalleihin ja asetelmiin, mutta monestikaan ne eivät kanna koko kappaleen mittaa.
Rockyhtye voi ilmentää kokeilevuuttaan monella tavalla. Välitilinpäätöksellään Interpol kuulostaa itsetarkoituksellisen oikukkaalta ja etäiseltä.
