INTERPOL: El Pintor

INTERPOL
El Pintor
Matador

Olen ihaillut Interpolissa alusta saakka sitä, ettei se missään vaiheessa tehnyt ilmiselvästä innoittajastaan Joy Divisionista itselleen ongelmaa. Esikuvansa soundiin ja estetiikkaan lujasti nojaten ja puskista huutelijoista välittämättä yhtye sävelsi hienoja biisejä ja rakensi niistä kaksi niin vahvaa albumikokonaisuutta, että copycat-urputtajat jäivät ylistäjien jalkoihin. Upean avauskaksikon Turn On The Bright Lights (2002) ja Antics (2004) jälkeen Interpol kuitenkin kadotti sekä sävellystensä terän että uudistumisinnossaan myös ilmaisunsa punaisen langan. Lopputulos oli juuri se, minkä yhtye alku-urallaan onnistui välttämään: muoto ilman sisältöä.

Viides pitkäsoitto kuulostaa siltä, että trioksi kutistunut yhtye on tajunnut erheensä itsekin. Synkästi mutta vetävästi jyräävä El Pintor on tunnelmaltaan vankka ja soundeiltaan riittävän punk − dynamiikkaa unohtamatta. Albumi liimautuu Anticsin kylkeen niin luontevasti, että välivuodet pyyhkiytyvät mielestä.

Toki siitä seuraa myös ongelmia, sillä El Pintorin biisimateriaalia vertaa väistämättä − ja enimmäkseen vesiperän vetäen − Slow Handsin kaltaisiin aiempiin täysosumiin. Mutta ilon aiheita on tässäkin nipussa, aina hengästyttävistä All The Rage Back Home ja Ancient Ways -singleistä lähtien. Kaikkein ylväimmäksi teokseksi nousee tekstuuria täynnä oleva Tidal Waves. Albumin päättävän, pauhaavan meren lailla keinuvan Twice As Hardin jälkeen Interpol tuntuu jälleen tärkeältä.