Alku on komea. Pioneer To The Falls täyttää odotukset olemalla tunnelmaltaan ja sävellykseltään yhtä vahva kuin Antics-levyn (2004) parhaat hetket, mutta pienillä mausteilla (hienosti sovitetut koskettimet ja massiivisen lopun jouset) näyttää suunnan olevan eteenpäin. Juuri näinhän Interpolin hyvin alkaneen uran pitikin edetä.
Levyn edetessä mieleen kuitenkin hiipii epäilys, paikoin jopa epätoivo. Voiko Interpol jo kolmannella albumillaan kuulostaa vain mielikuvituksettomalta kopiolta itsestään? Paikoin näin tosiaan on, etenkin puolihuolimattomasti läpivedetyllä Who Do You Thinkillä ja The Heinrich Maneuver -singlellä, jonka soidessa indiediskossa tulee ikävä Bloc Partya.
Uudistuminen tai sen tekemättä jättäminen ei ole albumin ongelma, sillä esimerkiksi erittäin perinteinen Mammoth kuuluu albumin kiivaimpiin esityksiin. Toisaalta myös levyn lopusta löytyvät uudenlaiset raidat (Arcade Firelta kuulostava Wrecking Ball ja hauraan pelkistetty The Lighthouse) ovat sen vahvimpia hetkiä.
Siinä missä edeltäjänsä muutamasta heikommasta raidasta huolimatta onnistuivat luomaan tunnelmaltaan särkymättömän ja dramaattisen kokonaisuuden, hajoaa Our Love To Admire levottomasti sinne tänne hapuilevaksi kasaksi, joka albumitasolla yrittää kenties liikaakin, mutta biisitasolla päästää itsensä paikoin kovin helpolla. Railo tusinaraitojen ja jylhien hetkien välillä on harmillisen suuri. Täytyy toivoa, että albumin inspiroituneemmat hetket näyttävät suunnan jatkossa.
