JARKKO MARTIKAINEN: Mierolainen

JARKKO MARTIKAINEN
Mierolainen
levy-yhtiö

YUP on vahvasti personoitunut laulaja-kitaristi-biisintekijä Jarkko Martikaiseen, joten ei ole mikään ihme, että miehen ensimmäinen soololevy kuulostaa YUP:lta. Onkin mielenkiintoista tutkailla, kuinka soolo-Martikainen eroaa emoyhtyeestään eli miksi tämä levy on pitänyt tehdä.

Martikainen itse perustelee asiaa saatekirjeessä: "Olen jo pitkään elätellyt haavetta tehdä jotain sellaista, johon en tarvitsisi kenenkään muun lupaa tai hyväksyvää elettä." Ja kyllähän Mierolainen eroaa paikoin huomattavastikin aiemmasta, eli taiteilijan peräänkuuluttama ilmaisun vapaus lienee toteutunut. Yhden biisin osasäveltäjäksi merkittyä Petri Tiaista lukuunottamatta YUP-miesten panosta ei levyllä kuulla.

Mierolaisen on tuottanut viulisti-multilahjakkuus Ville Kangas, jolla on epäilemättä suuri vaikutus erikoisempien instrumenttien käyttöön. Levyllä nimittäin kuullaan puhaltimia, harppua, säkkipilliä ja jos jonkinlaista perkussiota. Suurin yllätys ovatkin sovitukset, jotka ovat paitsi erikoisia, myös hyvin vaihtelevia. Ampukaa mut kuuhun ja Kello on paljon, kulkekaa hiljaa on pelkistetty hyvin akustisiksi. Toisena ääripäänä ovat soittimilla ja sovitusjipoilla kyllästetyt Pyhä jysäys ja Ruudinkeksijä.

Selvästi paremmin toimivat yksinkertaisiksi sovitetut laulut, kuten hieno avausraita Isäni elämä, teot ja kirjoitukset, jossa trumpetti säestää säkeistön mainiota laulumelodiaa. Täyteläisempiä raitoja vaivaa kunnon taustayhtyeen puute. On helppo kuvitella, kuinka paljon tehokkaammin YUP olisi saanut Perkeleen peltilaatikot rokkaamaan. Levylle haalitut muusikot toki ovat taitavia, mutta saavat esimerkiksi Itkuvirsikirjat kuulostamaan kiusallisesti talk show'n taustabändin soittamalta, eli melkoisen ponnettomalta.

Biisimateriaali ei poikkea YUP-tuotannosta yhtä paljon kuin sovitukset, vaikka Martikainen on selvästi halunnut vapautua tavaramerkiksi muodostuneista kimuranteista biisirakenteista ja vinksahtaneista melodioista. Sanoituksissa on yllättävän henkilökohtaista ja suoraa näkökulmaa, eikä niissä puhuta Belsebubista tai muista Martikaisen vakioveijareista.

Sanoitushelmi, ja musiikillisestikin levyn kohokohta, on oivaltavasti kansalaisten eriarvoisuudesta kertova Minä vien roskat pois. Laki = Laki käsittelee samaa aihepiiriä pohtien rikosten ja yhteiskunnallisen alistamisen yhteyttä. Martikaiselle tyypillisesti vakavatkin sanoitukset on verhottu leikittelevään ja yliampuvaan kaapuun. Viimeisillä YUP-levyillä paikoin lattealta tuntunut suorempi kantaaottavuus toimii Mierolaisella paremmin, ja soololevyn henkilökohtaisesta luonteesta johtuen sitä odottaakin.

Mierolainen onnistuu ja kompastuu soololevylle tyypillisesti. Vahvuutena on piristävä loikka totutuista kuvioista, joka tosin olisi voinut olla poikkeavampikin. Heikkoutena puolestaan on useiden, eri suuntaan harppovien loikkien aiheuttama sekavuus. Selkeämmällä tuotannolla näistä lauluista olisi saatu enemmän irti. Mierolainen piristää kuitenkin siinä määrin, että kokeilunhalun toivoisi tarttuvan myös tylsistyneeseen emoyhtyeeseen.