En ole koskaan osannut sanoittaa sitä tiettyä asiaa, mitä olen vielä kaivannut Jarkko Martikaisen albumeilla tapahtuvaksi, mutta Itse tehty elämä vastaa sanattomaan toiveeseen: olen kaivannut suoraa optimismia.
Itse tehty elämä on lähes jokaisella melodiallaan ja tahdillaan rakkaudentäyteistä, onnellista, iloista ja valoisaa elämän syleilyä. Martikainen on aiemminkin tarkastellut elämää ja asioita hyvinkin vahvasti niin sanotusti posin kautta, mutta nyt asenne on ensi kertaa läpi albumin elämän kaikki puolet avosylin vastaanottava.
Sanoissa tämä tarkoittaa ylistyslauluja asioille, ihmisille ja hetkille. Sitä, kun ne varjopuoletkin hyväksytään osaksi elämän juhlaa. Kun tämä kaikki tehdään tunnistettavan martikaismaisella sanan säilällä, ei tulos ole vaivaannuttavan juustoista, vaan kasvoille leviää silmiin asti ulottuva ihanan naivistisen tyhmä virne.
Mitä sävellyskynään tulee, tuskin kenellekään on epäselvää, että Martikainen taitaa niin mollit kuin duuritkin. Nyt sävellykset etenevät pääasiassa jälkimmäisten luomalla ilolla ja riemukkaalla bändisoundilla. Kappaleista tulee hyvälle tuulelle jo introjen aikana ennen kuin sanaakaan on lausuttu, ja musiikki yllyttää pistämään jalalla koreasti.
Pelkkää hymyä Itse tehty elämä ei ole. Martikainen on onnistunut viljelemään levylleen ilon rinnalle myös epävarmuuksia, epäilyksiä ja melankoliaakin sellaisilla hetkillä, ettei niitä halua paljastaa. Nämä ristiriitaiset äänet pääsevät valloilleen juuri sellaisilla hetkillä, joissa ihmisillä on tapana kyseenalaistaa omaa onneaan, tai kun se kuuluisa kateuden peikko pääsee valloilleen, ja ihminen sortuu toimimaan kuin toisen onni olisi häneltä itseltään pois.
Albumilta voi taatusti tunnistaa kaikki ”martikaisismit”, jotka ihastuttavat yksiä ja vihastuttavat toisia, mutta nyt koko tunnelman pohjavire, soitinten kirjo ja tarinoiden sanoma ovat sävyiltään sellaisia, että luulenpa tulevilla keikoilla sekä Martikaisen musiikin rakastajien että vierastajien löytävän toisensa ennennäkemättömällä tavalla.
